Museoviraston ohje vesistökunnostajille tervetullut avaus, mutta polttavimpiin kysymyksiin ei saatu valaistusta

Museoviraston ohjeisto ”Kulttuuriperinnön huomioiminen virtavesien, kosteikkojen ja ranta-alueiden hankkeissa” on tervetullut keskustelunavaus. Niin kulttuuriperinnön kuin luonnon säilyttäminen ja edistäminen ovat huomattavan tärkeitä asioita ja niitä on mahdollista yhteensovittaa molempien etuja painottavalla tavalla. Tietyn kohteen luontoarvojen kohentaminen tai toisaalta kulttuuriperinnön vaaliminen eivät ole nollasummapeliä, jossa toisen puolen edut ovat automaattisesti toisen haittoja. Yksittäinen kohde vahvalla kulttuuriperinnöllä ja elävällä luonnolla luovat yhdessä vahvan kokonaisuuden, jossa yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Ohjeistuksessa esitetty viraston peruslinjaus ”Museovirasto pitää vesistö- ja merialueiden ympäristöhankkeita tarpeellisina vesien hyvän ekologisen tilan saavuttamiseksi sekä kalatalouden kestävyyden turvaamiseksi” on erinomainen. Ottaen huomioon ihmistoiminnan aiheuttamat suuret vahingot ympäristölle ollaan oikealla linjalla. Saastuneessa ja vaurioituneessa ympäristössä sijaitseva kulttuuriperintö ei ole kokonaisuuden kannalta hyvä tila. Etenkään jos kyseinen kulttuuriperintö itsessään myötävaikuttaa ympäristön heikkoon tilaan.

Kulttuuriperinnön ylläpitäminen ja vahingoitetun luonnon korjaaminen ovat parissa yksittäiskohteessa joutuneet vastakkainasetteluun. On silti muistettava, että nykyisellään valtaosassa tapauksia tilanne ei ole näin eikä harvoja yksittäistapauksia pidä yleistää liikaa. Museoviraston kyseinen ohjeisto voi tietyin osin tuoda selkeyttä tilanteeseen, lisätä tietoisuutta ja avata vuoropuhelua, mikä on nähtävä ilman muuta myönteisenä.

Virtavesien hoitoyhdistys Virho ry:n toimintatapoihin kuuluu virtavesikunnostuskohteiden vallitsevan tilan ja sen taustojen perusteellinen selvittäminen. Usein tilaan ovat vaikuttaneet virtavesien hyödyntämiseen liittyvät toiminnot, kuten uittoperkaukset ja patoamiset, tai muut vesistön luonnollista kulkua ja olotilaa estävät tai muuttavat toimenpiteet. Jokiluonnon nykytilan ymmärtäminen ja kehittämistoimenpiteiden arvioiminen edellyttävät lähes aina sen menneisyyden selvittämistä.

Kalatien viimeistelyä mylly-ympäristössä Virtavesien hoitoyhdistyksen talkoovoimin

Monesti vallitsee rajallinen tietämys virtavesien kulttuuriperinnöistä olkoonkin, että yhtä lailla tietoisuus jokiluonnosta on monesti puutteellista. Näiden asioiden läpikäynti esimerkiksi maanomistajien kanssa on tavanomaisesti merkittävästi lisännyt kiinnostusta niin kulttuuriperintöä kuin jokiluontoa kohtaan ja saanut heidät katsomaan vesiympäristöään ”uusin silmin”.

Monesta virtavesien kunnostajasta tuleekin ajan mittaan paitsi jokiluonnon, myös kulttuuriperinnön kohdekohtainen tuntija. Hänen saamansa tiedot jälkimmäisestä aiheesta voivat olla paikallisesti huomattavia. Lisäksi tietoa keräytyy usein sellaisista asioista ja kohteista, jotka eivät ole museoviranomaistenkaan tiedossa, kuten suullinen tietoperimä. Siksi onkin yllättävää, että Museovirasto ei näe ohjeistuksessaan vesistökunnostajia potentiaalisina yhteistyökumppaneina vesiympäristöihin ja niiden perintöön liittyvässä tiedonkeruussa.

Perimätiedon pohjalta tiedettiin koskisuvantoon arvoituksellisesti päätyneestä myllynkivestä, joka nostettiin maanomistajan pyynnöstä turvaan koskikunnostuksen yhteydessä.

Viraston ohjeistossa esitetään, että ”Vaikutukset rakennusperintöön, arkeologiseen kulttuuriperintöön ja kulttuurimaisemaan ovat jääneet vähemmälle huomiolle taikka huomioimatta. Monin paikoin kulttuurikohteet – esimerkiksi vanhat padot – on nähty vain ympäristöon¬gelmana”. Toki yksittäisiä harvoja tapauksia ja ylikierroksille menneitä some-keskusteluita voidaan kaivaa esille. Silti esimerkiksi ”vain ympäristöongelma”-kaltaisten teesin esittäminen liitettynä yleisesti vesistöistä ja kalastoista huolestuneisiin ihmisryhmiin ei osu kohdalleen. Ympäristöstään huolehtivat tahot ovat monesti muutenkin keskimääräistä tiedostavampia ja kiinnostuneita kulttuuriperinnön kaltaisista asioista.

Museoviraston ohjeiston väite ”Vesien kulttuuriperintö ei näytä sisältyvän mukaan myöskään valtioneuvoston vaelluskalat-kärkihankkeeseen, vaikka tavoitteena on kokonaisvaltaisuus ja eri osapuolten intressien yhteensovittaminen” on yhtälailla kapea-alainen. Se ei ole esimerkki peräänkuulutetusta kokonaisvaltaisuudesta. Nimenomaan runsaat kalansaaliit (vrt. esim. lohijoet) ovat olleet luomassa asutusta ja kulttuuriperintöä pitkin Suomea.

Kun tämän kulttuuriperinnön juurena olevia kalakantoja yritetään elvyttää, se on mitä elimellisin osa kyseisen perinnön vaalimisesta. Ihmistoiminta oli suoraan luontoon kytköksissä ja kulttuuriperintö biologisen ympäristön suoraa jatketta. Kulttuuriperintöä ei olisi ollenkaan syntynyt ilman kukoistavaa luontoa. Museoviraston onkin syytä tulla julkisuuteen käytännön esimerkein, missä ovat sen kärkihankkeissa spekuloimat uhat.

Kalakannat ja kalastus ovat olleet alun perin synnyttämässä lukemattomia kulttuuriympäristöjä ihmistoiminnan ollessa suoraan luonnon jatketta. Nykyajan vesistö- ja kalaelvytykset ovat siis myös alkuperäisimmän kulttuuriympäristön restaurointia

Ohjeistukseen sisältyy myös väite ”Kulttuuriympäristön vaalimiselle huolestuttava tilanne”. Tämän myötä annetaan vaikutelma, että Suomessa esimerkiksi heikennetään järjestelmällisesti kulttuuriperintöä tai vastaavaa vesistönhoidon seurauksena. Toki kulttuuriympäristön huomioimista pitää kehittää ja on saattanut olla ongelmallisia yksittäistapauksia, mutta nyt synnytetään varsin jyrkkää kuvaa yleistilanteesta.

Ohjeistuksessa on myös tarkasteltava, mitä olennaisia kysymyksiä on jäänyt käsittelemättä.  Ja tässä tullaankin koko ohjeistuksen Akilleen kantapäähän.

Siinä ei esimerkiksi oteta esiin Museoviraston käytännön toiminnan linjausta siitä, että se on vahvasti ajanut niin sanottuja teknisiä kalateitä luonnonmukaisten ratkaisujen kustannuksella. Perusteluna on esitetty, että teknisessä kalatiessä olisi kyse ”uudesta kulttuurikerrostumasta”. Tämä tarkoittaisi sitä, että yhtälailla ihmiskäden luoma luonnonmukainen kalatie ei olisi ”kulttuurikerrostuma”.

Molemmat koostetaan tavanomaisesti kiveen perustuvista materiaaleista, niiden kulkulinjat, muodot ja muut vastaavat seikat ovat täysin ihmisten suunnittelemia, toteuttamia ja rakentamia. Tekniset kalatiet ovat ulkonäöltään lähes aina rumia ja monesti historiallisessa ympäristössä nykyaikaisen betonitekniikan mukainen teknisen kalatien rakennelma ei sovi ulkonäöltään muuhun kokonaisuuteen. Sen sijaan luonnonmukainen ratkaisu uppoaa erottamattomaksi osaksi ympäröivää luontoa ja kulttuurikerrostumia.

Tikkurilankosken padon purku on tulossa malliesimerkiksi Suomessa. Pato puretaan osittain ja kalojen kulku mahdollistuu ja kulttuurihistoria säilyy. Tikkurilankosken aiempi tekninen kalatie on myös tyyppiesimerkki niiden monesti
huonosta toimivuudesta. Tätäkin hanketta vastustettiin pitkään. Miksi?

Kalojen ja muiden vesieliöiden näkökulmasta on ongelmallista, että monet tekniset kalatiet eivät käy kutupaikoiksi tai vesieliöiden elinympäristöksi. Niiden helpon tukkeutuvuuden takia käyttökelpoisuus on liian usein kyseenalainen. Kuten Museoviraston ohjeistuksessakin todetaan, niin tavoitteena on eri etujen yhteensovittaminen. Tähän ei sovi luonnon näkökulmasta heikkojen ratkaisujen automaattinen asettaminen etusijalle. Toki jonkun paikan ominaisolosuhteiden vuoksi voi olla käytännössä mahdotonta rakentaa muu kuin tekninen kalatie, mutta nämä ovat erityistapauksia. On pelättävissä, että Museoviraston vaatimukset teknisistä kalateistä ovat synnyttämässä Suomeen kalliita ja korkeintaan välttävästi toimivia ratkaisuja, jotka joudutaan aikanaan korjaamaan mahdollisesti vielä kalliimmalla.

On syytä, että patojen purkamiseen suhtaudutaan laaja-alaisesti ja ennakkoluulottomasti. Siinäkin on kyse kulttuuriperinnön muuttumisesta ja sopeutumisesta kunkin kyseisen ajan tarpeisiin. Käsitys kulttuuriperinnöstä elää. Kokonaisen virtavesiekosysteemin katkaisevan rakenteen koskemattomuuden perusteleminen yksinomaisesti kulttuuriperinnöllä ei ole enää tätä päivää ja on kouluesimerkki viraston itse arvostelemasta kapea-alaisesta tarkastelusta.

Jotkut vanhat padot (ja möljät) ovat silti historiallisesti arvokkaita ja elimellinen osa kyseessä olevaa kulttuuriperintöä. Lähes aina ne ovat silti muokkautuneet tavalla tai toisella ajan saatossa ja vain ääriharvoin on kyse jostain ”koskemattomasta ja alkuperäisestä”. Padon (osittainen) muuttaminen näinä päivinä tuleekin nähdä osana historiallista jatkumoa, jossa sitä on muokattu kunkin aikakauden tarpeisiin sopivaksi. Esimerkki tällaisesta on padon osapurku, joka jättää sitä jäljelle, mutta toisaalta avaa väylän kalojen, vesieliöiden, melojien ja muiden vesilläliikkujien tarpeisiin.

Wanha kulttuurihistoriallisesti arvokas pato ja sen kiertäen tehty tekokoski, jota pitkin kalat, vesilinnut, saukot ja muut pystyvät vapaasti kulkemaan ylös ja alas. Toimiva yhdistelmä niin luonnolle kuin historialle. Miksi tällaista pitäisi vastustaa?

Joissain kohteissa on lisäksi mahdollista jättää koko pato jäljelle, mutta luoda sen ohitse kokonaan uusi esimerkiksi tekokosken kaltainen rakennelma. Kyseisestä tekokoskesta tulee tosiasiallisesti kosken pääuoma ja näin kitkaton kalankulku ja eri etujen yhteensovitus on taattu kalojen pyrkiessä sinne, missä pääosa vedestä kulkee.

On myös muistettava, että ensimmäinen ja alkuperäinen kulttuurikerrostuma on pääsääntöisesti kosken luonnontila. Sellaisena sitä on ihmisvoimin hyödynnetty ja sellainen on lähtökohtainen kulttuurimaisema. Miksi tämä vanhin kulttuurikerrostuma pitäisi sivuuttaa tai se ei olisi kulttuuriympäristönä ja perinnebiotooppina hoidon arvoinen? Museoviraston ohjeistus on hiljaa, vaikka ollaan vesiluonnon ja kulttuuriperinnön yhteensovittamisen ydinkysymyksessä.

Virtavesien ensimmäinen ja alkuperäisin kulttuurikerrostuma on kosken luonnontila. Sellaisena sitä on ihmisvoimin hyödynnetty. Miksi se ei olisi kulttuuriympäristönä hoidon arvoinen?

Niin teknisten kalateiden kuin patopurkujen tapauksissa tulisi soveltaa Museoviraston ohjeistuksen kohtaa ”Lähes aina on löydettävissä yhteinen ratkaisu uusien elementtien tai muutosten sovittamiseen kuhunkin historialliseen ympäristöön”. Kyse ei siis voi olla esimerkiksi teollisen perinnön tai kalojen suojelun ehdoilla tehtävästä yksipuolisesta sanelusta, vaan sovittelusta, jossa löydetään kummastakin näkökulmasta mahdollisimman toimiva ratkaisu. Painotus sanalla toimiva.

Museovirasto on viime aikoina kiitettävästi osallistunut esimerkiksi alan seminaareihin tuoden sinne kulttuuriperintönäkökulmaa, mutta käsillä olevaa ohjeistusta ei ole laadittu lausuttamalla alan toimijoiden kanssa valtioneuvoston avoimuusperiaatteiden hengen mukaisesti. Yksipuolinen ohjeistus onkin perustellusti herättänyt hämmästystä ja hämmennystä vesistöelvyttäjien keskuudessa. Sen puutteet juontavat varmasti juurensa puutteellisesta valmistelusta.

Toisaalta näin se on monia tahoja koskettavan asiakokonaisuuden yhden osapuolen näkemys, joka toimii erinomaisena astinkivenä aiheesta toivottavasti viriävään keskusteluun. Tämä osaltaan myötävaikuttaisi vesistöjen ja kalastonhoitajien tietoisuuden lisääntymiseen kulttuuriperinnöstä, joka on elävän luonnon tavoin meille kaikille tärkeä ja vaalittava asia.

Koski ja myllyrauniot. Tässäkin tapauksessa kohteen niin kulttuurihistoriasta kuin luontonäkökohdista tietävät parhaiten vesistöelvyttäjät.

Kulttuuriperinnön ja -ympäristön suojelusta vastaavana asiantuntijaviranomaisena sekä alaa koskevan lainsäädännön viranomaistahona Museovirastolle lankeaa olennainen osa virtavesiluonnon elinvoimaisuuden ja luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Museovirasto myös kantaa vastuun, jos luonnon monimuotoisuuden ja kalakantojen pelastaminen ja paikalliselinkeinojen kehittäminen ei onnistu viraston torjuessa virtavesiluonnolle toimivia ratkaisuja. 

Verrattuna Museoviraston takavuosien jyrkän kielteiseen suhtautumiseen luonnon vaalimiseen kulttuuriperintökohteissa, uusi ohjeistus antaa olennaisista täydennystarpeistaan ja ei-osallistavasta valmistelustaan huolimatta kokonaisuudessaan myönteisen signaalin. Ja jo itse ohjeistuksen tekoon lähtö ansaitsee kiitoksen, jota Virtavesien hoitoyhdistys haluaa painottaa. Saattaisi hyvinkin olla saavuttavissa eri toimijoiden välillä yhteinen positiivinen suunta virtavesien luonnon, kalaston ja kulttuuriperinnön suojelussa, elvyttämisessä ja keräämisessä.

You may also like...

1 Response

  1. Mikko Härö sanoo:

    Mukavaa, että Virtavesien hoitoyhdistys Virho ry (Markus Penttinen) on huomioinut Museoviraston ohjeen Kulttuuriperinnön huomioiminen virtavesien, kosteikkojen ja ranta-alueiden hankkeissa. Meitä ilahduttavat myös myönteiset näkemykset Museoviraston tavoitteista ja yhteistyöhakuisuudesta näissä kysymyksissä.

    Oppaassa on lyhyesti kerrottu sen taustasta, päähuomioon saa vesiin liittyvän kulttuuriperinnön esittely, lisäksi kerrotaan miten Museoviraston ja museoiden asiantuntemus on syytä kytkeä hankkeisiin sekä ohjataan kulttuuriympäristötiedon lähteille. Opas on siis omasta näkökulmastamme lähtökohta yhteistyölle ja vuorovaikutukselle, jossa intressejä voidaan sovittaa toinen toisiinsa.

    Kommentti siitä, että itse virtavesien kunnostajat olisivat ansainneet huomiota kohteiden asiantuntijoina on perusteltu. Olemme sen itsekin havainneet ja pidämme asian mielessä. Pidämme myös tärkeänä, että kulttuuriperinnön asiantuntijat, biologit ja kunnostajat voisivat olla yhdessä kentällä.

    Oppaassa ei oteta kantaa siihen, millaiset ratkaisut sopivat yksittäisiin kohteisiin tai hankkeisiin. Niinpä on hieman hämmentävää lukea kommentteja ja kritiikkiä siihen, mitä mieltä Museovirasto on eri ratkaisuista. Tai että vastustamme asioita, joita emme sinänsä vastusta. Kirjoittajan käsitykset ovat hetkittäin kovin mustavalkoisia. Suuhumme laitetaan asioita ja linjauksia, joita emme tunnista.

    Penttinen itsekin viittaa oppaamme tekstiin ”Lähes aina on löydettävissä yhteinen ratkaisu uusien elementtien tai muutosten sovittamiseen kuhunkin historialliseen ympäristöön”. Mutta ei sitten haluakaan uskoa, että todella myös tarkoitamme sitä?
    Muodostamme kantamme tapauksittain, kohteiden luonteiden ja niiden tarjoamien mahdollisuuksien perusteella. Emme esimerkiksi pidä teknisiä kalateitä välttämättä hyvänä ratkaisuina. Mielestämme ne istuvat usein varsin huonosti historiallisiin ympäristöihin. Maisemoivat ratkaisut ovat suotavia, jos vaan mahdollisia. Emme aseta luonnon kannalta heikkoja ratkaisuja etusijalle, kuten kirjoittaja antaa ymmärtää.

    Ympäristömme on lähes kokonaisuudessaan ihmisen vaikuttamaa. On kovin vaikeaa sanoa mikä on sen alkuperäinen tila, eikä luonnollakaan sellaista taida olla. Museovirasto pyrkii siihen, että ympäristömme ajalliset kerrostumat, ihmisen jäljet olisivat mahdollisimman hyvin läsnä ympäristössämme ja että ympäristön tila kokonaisuudessaan on hyvä. Tämä ei siis tarkoita, että haluaisimme aktiivisesti säilyttää ympäristön ilmeisiä vaurioita tai häiriöitä.

    Kokemuksemme kulttuuriperinnön sivuuttamisesta esimerkiksi vesipuitedirektiivin toimeenpanossa on todellinen. Politiikkatason linjauksissa ei ole näkynyt kulttuuriperintöä. Osin syynä on ehkä se, että valtionhallinto on yhä kovin vahvasti sektoroitunutta, siiloutunutta. Kulttuuriperintö ymmärretään usein kovin suppeasti, museointina. Onneksi näin ei kuitenkaan ole virtavesipiireissä, mitä Markus Penttisen tekstikin hyvin ilmentää.

    Se, että olemme mukana alan keskusteluissa ja hankkeissa aiempaa aikaisemmin, ennakoivammin tai näkyvämmin on monin osin seurausta nimenomaan omasta aloitteellisuudestamme. Mutta yhtä lailla myös virtavesiaktiiveista, niin järjestöissä kuin hallinnossa. Jatkamme mieluusti tämän yhteistyön kehittämistä. Katsotaan josko saisimme esimerkiksi aikaan yhteisen seminaarin näistä kysymyksistä.

    Mikko Härö
    Osastonjohtaja, Museovirasto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *