Koski- ja purokunnostuksen perusteet

Koskikunnostusta talkootyönä mönkijän avulla. Kutusoraa koskeen käsi- ja konevoiman yhteistyönä.

-Virtavesien kunnostamisessa ei ole kyse mahdottomuuksista. Silti sitä edeltää tavanomaisesti monivaiheiset valmistelut ja useiden eri tekijöiden huomioiminen. Tähän koski- ja purokunnostuksen perusoppaaseen on kirjattu niistä tärkeimpiä.

-Oppaan pohjana on etusijassa lohikalakantojen elvyttäminen elinympäristökunnostuksin, koska perusoppaan kaltaisessa julkaisussa on tehtävä rajauksia. Lisäksi tässä oppaassa esitellyt toimenpiteet hyödyttävät tavanomaisesti monipuolisesti luontoa, kalakantoja ja ympäristön viihtyisyyttä.

-Vaellusesteet, vedenlaatu, virtavesien hyönteiset ja monet muut asiat ovat hyödyllisiä jatko-opintojen kohteita, kunhan jostain on ensin lähdetty liikkeelle.

Vesistö

-Lohikalat kuten taimen ja lohi viihtyvät erityisesti nuoruusvaiheessaan koski- ja virtapaikoissa ja myös kutevat niissä. Virtapaikkoja voi löytää paikkakuntalaisten opastuksella tai jo karttojen korkeuskäyrien sekä järvien korkeuserojen perusteella.

Hieno koski, mutta kiviaines oli valtaosin perattu kummallekin rannalle ja sivu-uoma tukittu: kalojen suoja- ja kutupaikkojen määrä vähentyi olennaisesti.

-Veden tulee riittää vuoden ympäri mukaan lukien sateettomat kesähelteet ja pitkät pakkasjaksot. Erityisesti puroissa kannattaa käydä helle- tai pakkasjaksojen loppuvaiheissa tarkistamassa tilanne. Ympäri vuoden vettä tarjoavien lähteiden olemassaolo on aina eduksi.

-Toisaalta hellejaksoina pystyy mittaamaan, miten korkeaksi veden lämpötila nousee. Tämä koskee erityisesti heti järvestä alavirtaan sijaitsevia koskipaikkoja, jotka voivat kerätä yläpuoleltaan lämmintä pintavettä. Lohikalojen sietoraja kulkee runsaassa 20 C asteessa.

-Veden pitää olla riittävän laadukasta, mutta kirkasta sen ei tarvitse olla. Kaksi tavanomaisesti suurinta ongelmaa laadussa ovat suo- ja metsäojitusalueilta tulevat happamat päästöt kevättulvien aikaan sekä mittavat kiintoainespäästöt tulvien ja sadekausien yhteydessä. Jälkimmäiset tukahduttavat pahimmillaan kalojen mätimunien hapen saannin. Mikäli happamuusongelmia epäillään, asiaa kannattaa selvittää kevättulvien aikaan.

Rehevä ja paljon ravintoa taimenille tarjonnut puro. Siitä puuttuivat kuitenkin kutusoraikot

-Vesistön koko ei ole ratkaisevin tekijä taimenelle. Isokin taimen nousee kutemaan pieniin puroihin ja poikastuotanto on suurinta pienimuotoisissa uomissa, joissa on vähän kilpailua ja paljon suojaa. Toisin kuin esimerkiksi Norjassa aikuista lohta ei Suomessa juuri esiinny pienissä joissa, mutta sen poikanen voi hakeutua kasvamaan pieniin sivuvirtoihin. Harjus viihtyy isohkoista puroista isoihin virtoihin ja järviin. Isojakin siikoja saattaa olla lammessa, mutta kutuaikaa lukuun ottamatta ne suosivat tavanomaisesti kookkaita virtavesiä.

Pienpurot ovat parhaita taimenten kasvatuslaitoksia: vähän kilpailua ja paljon ruokaa

-Mahdollisten vaellusesteiden selvittäminen on aina hyödyksi. Jos vesistössä on kaloille ohittamattomia vaellusesteitä, ei lohikannan kehittämiselle ole juuri edellytyksiä. Moni muu laji pystyy elämämään ainakin joten kuten vaellusesteistä huolimatta. Vesistössä voi olla esimerkiksi arvokas taimen- ja harjuskanta, vaikka alavirtaan vaellukselle lähteneet yksilöt eivät pääse takaisin kutemaan synnyinseudulleen esteiden takia. Vaellusesteiden poistaminen sekä koski- ja purokunnostukset ovat toisiaan tukevia.

Kalat

-Virtavesikunnostuksissa tähdätään tavanomaisesti lohikalakantojen vahvistamiseen tai palauttamiseen. Kunnostukset parantavat lisäksi rapukantoja ja soraikkoja käyttävät kutualustana monet eri kalalajit. Tällaisia virtavesipaikkoja alkavat puolestaan hyödyntää esimerkiksi koskikarat ja vesiperhoset ja monet simpukat pitävät sora-kivipohjista. Oikein suoritettu koski- ja purokunnostus vahvistaa niin luonnon monimuotoisuutta kuin kalakantoja ja kasvattaa jopa rantatonttien arvoa.

-Kalakannan tilasta saa yleensä tietoa esimerkiksi paikallisilta kalastajilta, osakaskunnalta sekä ELY-keskukselta. Joku näistä tai muista toimijoista on jo saattanut kartoittaa vesistöä.

-Peukalosääntönä pidetään, että jos joessa tai purossa on jäljellä vielä pienikin luonnonmukaisesti lisääntyvä esimerkiksi taimenkanta, ei istutuksia kannata tehdä. Päätavoitteena on sen vahvistaminen, jolloin kanta leviää pitkiä vesistöä.

-Mikäli kantaa ei ole, kotiutusistutukset ovat nopein tapa kannan synnyttämiseksi. Parhaaksi kotiutusmenetelmäksi on osoittautunut mädin laittaminen koskipaikkoihin niin sanotuissa mätirasioissa, joita on nykyään saatavana ekologisena mallina. Netissä saatavilla oleva Aki Janatuisen ja Sampo Vainion ”Mäti-istuttajan opas” on suositeltava opaskirja.

Vesistöstä puuttuvan taimenen kotiuttaminen kevättalvella asetettavin mätirasioin on osoittautunut tehokkaaksi

-Istutuksiin tarvitaan aina vedenomistajan ja ELY-keskuksen lupa.

-Kun olosuhteet ovat vähänkin kohdallaan, on taimenkannan kotiuttaminen useimmiten menestyksellistä. Lohi tarvitsee aina vaellusyhteyden mereen (pl. järvilohi). Sen sijaan harjusten kotiuttamisistutukset koskivesiin eivät ole usein osoittautuneet syystä tai toisesta kovin menestyksellisiksi eteläisessä Suomessa. Runsaita lisääntyviä kantoja on etupäässä järvissä, mutta nekin ovat taantumassa. Kirjolohi on Suomessa menestymätön vieraslaji, joka hävittää kutuaikanaan taimenten, lohien ja mahdollisesti harjusten mätipesiä.

-Vaellusesteiden tai kasvualueiden ylikalastuksen vuoksi joidenkin vesistöjen taimenkanta on muuttunut paikalliseksi: mereen ja järviin vaeltavia ja etenkin kutualueille palaavia yksilöitä on enää harvassa. Muun muassa kalateiden rakentamisen myötä on noussut esiin kysymys vaellusominaisuuden palautumisesta. Riittääkö pelkästään vaellusesteiden purku + koskikunnostukset + kalastuspaineen järkevöittämiseen siihen, että vahva kalakierto järven/meren sekä toisaalta kutualueiden välillä syntyy uudestaan? Vai tarvitaanko lisäksi tuki-istutuksia? Asiasta ei ole vielä Suomessa laajamittaisia tutkittuja kokemuksia.

Luvat

-Kunnostustoimenpiteisiin tarvitaan aina vesialueen omistajan lupa. Joissain paikoissa esimerkiksi jokea ympäröivän maa-alueen omistaa joku yksityinen henkilö, kun taas vesi on kala-asioista vastaavan osakaskunnan hallinnassa. Omistussuhteiden selvittäminen on olennaista heti hankkeen alkuvaiheissa. Maa-alueen omistajan lupa tarvitaan erityisesti kunnostusmateriaalien kuljetukseen.

Kunnostusmateriaalien kuljetusreittien selvittäminen on olennaisimpia työvaiheita

-Lupa on tarpeen pyytää selvyyden vuoksi aina kirjallisena. Sisällytä samaan lupaan oikeus sekä kunnostukseen että materiaalikuljetuksiin maatontilla.

-Keskustele ELY-keskuksen vesilaista vastaavien edustajien kanssa mahdollisesta tarpeesta tehdä (ELY-keskukseen) vesirakennusilmoitus etenkin, jos on kyse muusta kuin pienestä käsityöpohjaisesta soraistuksesta. Ilmoitukseen liitetään kartta kohteesta, maan- ja vedenomistajien luvat, kunnostussuunnitelma (toimenpiteet, ajoitus, käsi- tai konekunnostus, käytettävät sora- ja kivimäärät sekä mahdolliset vaikutukset veden pintoihin.

-ELY-keskus antaa ilmoituksesta tavanomaisesti lausunnon, joka on yhdessä maanomistajien lupien kanssa ”pääsylippu” kunnostuksiin. Tietyissä tapauksissa (esimerkiksi todella mittavat kunnostukset) saatetaan vielä tarvita aluehallintoviraston lupa, mutta valtaosassa kunnostuksia tätä ei tarvita.

-Pelkällä soraistamisella ei juuri ole vaikutusta vedenpintoihin. Kiveämisessä yksi usein käytetty peukalosääntö on olla tekemättä sitä koskenniskalla ja siitä hiukan alavirtaan, jolloin patoavaa vaikutusta ylävirtaan ei synny.

-Läheisiä asujia on tarpeen tiedottaa hankkeesta ja sen kestosta olivat he maanomistajia tai eivät. Monet heistä on saatu innostumaan kutu- yms. seurantaan kunnostuspaikoilla.

Kahden Suomen vilkkaimpiin kuuluvan valtatien kyljessä kulkee entinen jäteoja, nykyisin taimenten kiivas kutupaikka. Suomessa ei juuri ole paikkaa, jonne lohikalavirtaa ei saisi aikaiseksi.

-Museoviraston suojelukohteet, Natura-2000-alueet tai joidenkin suojeltujen lajien (esimerkiksi vuollejokisimpukka) esiintymisalueet edellyttävät tavanomaisesti lisäselvityksiä ja -lupia. Näiden asioiden tilasta on syytä kysyä esimerkiksi maanomistajalta ja tarvittaessa tiedustella ELY-keskuksesta.

-Kunnostukseen tarvittava ”lupaviidakko” voi tuntua aluksi monimutkaiselta, mutta kerran sen läpikäytyään voi aina noudattaa suurin piirtein samaa kaavaa. Toki kunkin kohteen mahdolliset erityisolosuhteet huomioon ottaen.

Kunnostustoimenpiteet

Kutusoraikko

-Yleisin perustoimenpide on kutupaikkojen luominen soralla. Niiden määrän lisäksi yhtä tärkeitä tekijöitä ovat soraikkojen laatu ja toimivuus.

-Kutupaikaksi valitaan nopeasti virtaava (noin 0,3 m/s), muttei koskimainen alue esimerkiksi kosken niskalta tai purosta. Siihen levitetään 20-30 cm paksuudelta seulottua eli hiekasta putsattua soraa. Jos on kyse lohista ja isoista taimenista, sorapatja saa olla vieläkin paksumpi. Patjan soran raekoko on taimenelle vaihtelevasti 2-6 cm. Taimen kutee aivan matalaankin veteen, mutta lohi yleensä syvemmälle. Harjus vaihtelevasti 10 cm yli puolen m syvyyteen.

-Seulonta on välttämätöntä, jotta mätimunat eivät tukehdu. Jos sora on liian pientä, huuhtoutuu se tulvissa pois. Jos se on liian suurta, eivät kalat pysty kaivamaan siihen kutukuoppia, vaikka isokokoisen kutusoran etuna on parempi kyky pysyä puhtaana kiintoaineksista.

-Soran vaihteleva koko edellä mainituissa rajoissa auttaa sitä pysymään paikallaan ja tuo joustoa eri kokoisten kalojen kutemiseen. Simppupitoisissa vesistöissä pääsisi tämä kalalaji helposti kiinni mätiin, jos se olisi kooltaan vain karkeaa.

Vaihtelevan kokoista kutusoraa sopivasti virtaavassa koskikohdassa. Tästä paikasta tuli kosken suosituimpia kutualueita.

-Lohelle sopiva kutusora on kooltaan 5-10 cm. Harjukselle 1-3 cm on ihanteellinen, vaikkakin harjus saattaa kutea myös suurikokoisempaan soraan ja pikkukivien sekaan. Harjuksen mäti ja poikaset ovat soran ja kivien seassa vain lyhyen aikaa.

-Koko- ja paikkasuosituksista huolimatta ei tiedetä täsmälleen, mitkä kaikki tekijät vaikuttavat lohikalojen kutupaikan valintaan. Tästäkin syystä on eduksi tehdä niitä useita, eri paikkoihin ja eri kokoisella kutusoralla.

Pienen metsäjoen valmiiksi saatu kutusoraikko. Kutevat kalat pitävät isojen kivien suojasta

-Peukalosääntönä on silti esitetty, että kosken tai puron pinta-alasta enintään viidennes kannattaa muuttaa kutusoraikoksi. Jos paikka täytetään kauttaaltaan kutusoralla, vähentyvät isompien poikasten ja kalojen oleskelualueet. Silti soraa yleensä huuhtoutuu tulvissa ja isojen kalojen kutupöyhinnässä, joten on eduksi laittaa sitä pikemminkin ”yläkanttiin” kuin toisin päin.

-Juuri tulvahuuhtoutumisen ja isojen kalojen pöyhinnän vuoksi kutusoraikkoa on suositeltavaa ikään kuin venyttää ylävirtaan. Soran vähentyessä varsinaisessa kutukohdassa on sitä helppo siirtää vierestä varsinaiseen kutukohtaan.

Perattuun puroon tehtyä sarjasoraikkoa muutaman metrin välein

-Edellä mainitut ehdot täyttävää soraa saa monista, muttei kaikista maanrakennusliikkeistä. Se ei saa olla teräväkulmaista sepeliä. Soraa saattaa olla myös kosken tai puron pohjalla, jolloin on helpointa putsata ja hyödyntää juuri sitä. Tähän on kehitetty Ruotsissa niin sanottu Hartjoki-menetelmä, josta on esimerkiksi hyödyllisiä opetusvideoita YouTube:ssa.

-Raskaasti kiintoaineskuormitetuissa virtauomissa täytyy kiinnittää erityistä huomiota soraikon pysymiseen riittävän puhtaana läpi talven. Kutusoraikon pitää olla jatkuvan ja riittävän voimakkaan virtauksen huuhtelema niin, että kiintoaines ei tuki sitä. Tähän auttaa usein virtauksen kaventaminen kivillä ja kutupaikkojen teko ”rännimäisiksi”.

-Tällaisiin rännimäisiin kutupaikkoihin tulee kuitenkin rakentaa heti lähistölle suojapaikkoja sorasta kuoriutuvia poikasia varten, mikäli muita petokalalajeja esiintyy. Toiseksi tarvitaan soraikon mieluiten kummallakin puolella tulvatasannetta, jotta kiivasvirtaisina aikoina vesipaine voi laajentua sivuille viemättä kutusoria mukanaan.

Voimakkaasti kiintoaineskuormitetun puron kavennetun rännimäisiksi tehtyjä kutupaikkoja. Näihin tarvitaan myös tulvatasenteet ja poikasalueet

-Siikojen jokikutualueiden rakentamisesta tiedetään toistaiseksi liian vähän. Tutkimuksissa sen mätiä on löytynyt vedenalaisista riutoista, jotka ovat kiven ja soran sekoitusta. Virtausta pitää olla riittävästi, jotta kiintoaines ei tukahduta mätiä, mutta ei niin paljoa, että se huutoutuisi pois. Siiat voivat kutea myös pienissä joissa. Virtavesikutuisten siikakantojen kehittämisessä on Suomessa suurta potentiaalia, kunhan tietopohjaa saadaan syvennettyä.

-Myöskään toutainten kutupaikkoja ei ole Suomessa vielä juuri rakennettu. Tavanomaisesti kutu tapahtuu kosken pääkuohujen  vieressä virran rauhallisemmassa osassa soran, kivien ja jopa hiekan sekoituksessa. Toutain ei ole erityisen kranttu kutupaikan pohjamateriaalien kanssa. Veden syvyys on yleensä alle 1 metri, mutta kutua on tavattu useastakin metristä.

Siikojen, toutainten ja säynävien kutupaikkojen rakentamista ei Suomessa ole ainakaan vielä paljoa harrastettu

-Toutaimen lailla säynävä on kevätkutuinen virtakala. Toisin kuin toutain säyne saattaa nousta kutemaan pieniinkin virtoihin. Sen mätiä on tavattu esimerkiksi koskenniskoilta. Pohjamateriaaliksi käyvät monipuolisesti hiekka, sora, kivet ja kasvit. Koskikunnostusten yksi päätavoite eli virtauoman pohjarakenteen monipuolistaminen edistänee niin siian, toutaimen kuin säynävän kutua.

Poikasten suoja-alueet

-Kevätkesällä vasta sorasta kuoriutunut lohikalan poikanen on haavoittuvimmillaan ja tarvitsee petojen takia aivan kutusoraikon välittömään läheisyyteen suojakoloja. Niiden tulisi olla taimenille matalan veden alueilla ja parhaita ovat aivan rannat (kunhan ne eivät jää kuiville kesän kuluessa). Puro saattaa olla niin matala, että se on käytännössä kaikkialla sopivaa poikasaluetta kunnostuksen jälkeen. Taimeneen ja harjukseen verrattuna lohen poikanen viihtyy syvemmissä vesissä, mutta ne nousevat mielellään myös isojen jokien sivupuroihin. Harjuksia on usein tasapohjaisissa riuttamaisissa paikoissa. 

-Parhaiten suojapaikkoja saa luotua ”vuoraamalla” sopivia alueita seulanpääkivellä (silmäkoko 5-15 cm) ja noin pään kokoisilla kivillä. Erityisesti alkuvaiheen poikaset oleskelevat myös itse kutusoraikoilla. Siian aikaisin keväällä kuoriutuvat poikaset lähtevät nopeasti vaeltamaan alavirtaan eivätkä ne jää koskiin.

Tässä kutusoralla, poikaskivillä ja puuaineksella kunnostetussa purossa havaittiin kunnostuksen jälkeen runsaasti taimenen poikasia

-Perattujen koskien kivimateriaali on usein siirretty kiinni rantapenkkaan tai sen päälle. Niitä kannattaa aina yrittää hyödyntää jo kustannussyistä. Tehokas keino luoda pienpoikasalueita on repiä penkkaan työnnetyt kivet rikkonaiseksi rantavedeksi (tietysti sopien asiasta maanomistajan kanssa). Puroissa tätä voi tehdä usein koko uoman leveydeltä.

-Tärkeätä on, että kiveä on monenkokoista ja vesiuoman pohjasta saadaan rakeista ja rikkonaista. Näin maksimoidaan poikasten suojakolot, reviirit sekä myötävaikutetaan hyönteismaailman runsauteen.

Kutusoraikko rakennettu paikkaan, jossa se osaksi puun alla ja heti alavirtaan tehty pienpoikasten suojakivikkoa. Uomaa on hieman kavennettu sopivan virrannopeuden aikaansaamiseksi.

-Kosken pääuoma ei useinkaan ole ihanteellisin kasvupaikka lohikalojen poikasille muiden lajien kilpailun ja petovaaran takia. Sen sijaan pääuomaan kytkeytyvissä sivu-uomissa (ja sivupuroissa) taimenten ja lohien poikasmäärä on huipussaan ja saattaa olla helposti 2-3 kertainen.

-Esimerkiksi tukinuiton takia sivu-uomia on saatettu aikanaan tukkia ja ne tulisikin avata uudestaan. Lisäksi sivu-uomia voidaan luoda esimerkiksi kivetyksellä ja jopa kaivamalla. Tulokset näiden tekemisestä ovat pääsääntöisesti jopa erinomaisia.

Sivu-uomien avaaminen ja luominen kannattaa: kalanpoikasmäärät 2-3 kertaisia

Isojen kalojen oleskelupaikat

-Lohikalan kasvaessa se siirtyy keskimäärin aina syvempään veteen kutuajan ollessa poikkeus. Voimakaskaan lohikala ei pysty menestymään koskessa, jos se ei pääse lepuuttamaan itseään kivien suojiin tai siinä ei ole monttuja. Siika on erityisen huono nousija suojattomissa koskissa.

-Kivien määrä koskessa ratkaisee usein myös voimakkaan reviirikäyttäytymisen omaavien taimenten ja lohien määrän. Vähäkivisessä koskessa reviirit kasvavat ja kalojen määrä vähentyy. Hyvin kivetyssä koskessa käy päinvastoin.

-On myös huomioitava, että monikerroksiset ja koloja täynnä oleva kivikkopohjat ovat pienten lohien ja taimenten parhaita talvehtimisalueita. Kalojen kuolleisuus on suurinta talvella, mikä myös puoltaa virtaveden monipuolista kiveämistä.

-Harjukselle kiveäminen ei ole niin olennaista, mutta se tuo kasvualaa myös vesisammalille ja -hyönteisille. Ne puolestaan lihottavat kalakantoja ja lisäävät vesiluonnon monimuotoisuutta.

-Isoissa koskissa kivien koolla ei ole ylärajaa, kunhan pidetään mielessä vaikutukset vedenpinnan tasoihin ja mahdolliseen veneliikenteeseen. Kosken kunnostus yksinomaisesti isolla kiviaineksella ei kannata, koska näin ei synny poikasille sopivia alueita.

Hienosti kunnostettu koski. Vesi jakautuu laajasti koko alueelle tarjoten matalia poikasalueita, osaan koskea on tehty kutusoraikkoja ja muutama monttu isoimmille kaloille

-On hyödyksi, että osa kivistä on vedenpinnan yläpuolella myös tulvissa ja talvisin. Isojen kivien taustat ovat lepo- ja suojapaikkoja voimakkaiden virtausten aikoina. Talvella pinnan yläpuolisten kivien varaan syntyy suojaava jääpeite, joka estää mädille kohtalokasta kosken jäätymistä pohjaan saakka.

-Koskessa saattaa olla tarve pitää vene- tai vastaava väylä eli alue ilman isoja kiviä. Virtavesiluonnon ja -kalojen kannalta tällaiset voivat olla hankalia alivirtaamilla, koska vesi menee tästä väylästä ja etenkin poikasille tärkeät ranta-alueet ovat kuivilla. Kohteen, vesimäärien jne. mukaan on silti mahdollisuuksia tarkastella ratkaisua, jossa alivirtaamilla otetaan huomioon niin luonnon kuin kulkemisen tarpeet.

-Mitä enemmän vesikulkuväylää on mahdollista tehdä mutkittelevaksi, sitä enemmän vettä suuntautuu ranta-alueille. Väylän reunoihin voi tehdä suisteita, jotka ohjaavat vettä rannoille. Etenkin kanoottiväyliin kannattaa tehdä vedenalaisia kynnyksiä, jotka estävät alivirtaama-aikoina rantavesien kuivumisen ja joiden eteen saa usein rakennettua sorakutupaikan.

-Joskus tarvitaan kaivinkoneilla tai jopa käsin kaivettuja syviä monttuja isoimmille kaloille. Puron virtausta voi porrastaa poteroiden aikaansaamiseksi. Montut on kuitenkin rakennettava niin, että ne eivät täyty kiintoaineksista.

Syvät poterot ja pienempien kalojen kivikkoalueet vaihtelevat tässä vastakunnostetussa koskessa

-Liian laajoista ja hidasvirtaisista montuista tulee haukien asujamistoja, joita ei yleensä toivota keskellä lohikalojen elinalueita. Montut muuten tasamatalassa virrassa voivat palvella myös lohikalojen talvehtimispaikkoina.

-Veden kaivertamat onkalot puro- tai jokipenkan alla ovat kalojen suuressa suosiossa ja edesauttavat etenkin isojen yksilöiden elämistä pienessä virrassa. Niitä voi luoda suuntaamalla virtaa penkkaan, jolloin vesi hoitaa kaivertamisen. Pitkällä aikavälillä kyseiseen paikkaan syntyy uusi joen-puronmutka.

-Onkaloiden kaivertuminen lisää kuitenkin kiintoainesvalumia ja mahdolliset penkkasortumat on otettava huomioon. On myös muistettava, että kunnostukset tehdään yleensä alivirtaama-aikoina ja tulvilla penkkaan ohjattu vesimäärä saattaa moninkertaistua. Kyseisistä syistä onkaloiden ja mutkittelun synnyttäminen on suunniteltava huolellisesti ja ehkä rajoitettava muutamaan täsmäkohteeseen. Niiden teon haasteellisuudesta huolimatta tarkasti suunnitellut onkalot olisivat etenkin pikkuvirroissa suureksi hyödyksi.

Muita toimenpiteitä

-Yleensä liian vähälle huomiolle jää ”ilmatila” eli mitä tehdään vedenpinnan yläpuolella. Monet kalat pelkäävät saalistavia lintuja ja kaihtavat kirkasta auringonvaloa. Juuri veden pinnan yllä oleva runsas kasvusto on myös kaloille ruokaa tarjoavien hyönteisten mielipaikkoja.

-Ilmeisen ilmastonmuutoksen myötä myös Suomessa joudutaan lisääntyvästi torjumaan joki- ja purouomien ylilämpenemistä helteissä. Tehokkain torjuntakeino on rantakasvusto, joka suoran auringonsäteilyn estämisen lisäksi luo viileämpää mikroilmastoa.

Ei ole sattumaa, että sähkökoekalastuksen suurimmat kalatiheydet saadaan usein tämänkaltaisten ryteikköjen alta. Ne ovat virtavesissä lohikalaparatiiseja.

-Esimerkiksi pajupistokkaiden, saniaisten ja tervaleppien istuttaminen on eduksi kalojen menestymiselle. Kasvusto on usein myös tehokas keino salakalastuksen vaikeuttamiseen ainakin pienissä virtavesissä.

Tämän purovesistön kalatien ”ilmatilan” kasvittaminen aloitettiin Kotkan siipi-saniaisten siirtoistutuksilla

-Suojaa edistää veteen laitettava puumateriaali, joka on samalla kalojen ruokana olevien vesihyönteisten kasvualusta. Kepit, risut, oksat ja paksut rungotkin ovat siis hyödyksi vesiuomassa eikä niitä tulisi poistaa, vaan lisätä tehden se mieluiten ankkuroimalla niitä kivillä. Usein törmää tilanteeseen, että hyvää tarkoittaen on ”siistitty” virtauomaa puumatariaalista, vaikka lopputulos onkin sitten tosiasiassa karhunpalvelus. Tutkimukset ovat osoittaneet, että puuainespitoisessa virtavedessä voi olla vesieliöitä jopa monisatakertainen määrä puuttomuuteen verrattuna.

Puut tuovat kaloille suojaa ja ruokaa. Suomen virtavesissä on tavanomaisesti vain murto-osa luonnontilaisten jokien puuaineksesta.

-Uudesta kivimateriaalista koostuvilla kunnostusalueilla ei aina ole vielä vesisammalta, joka on sekin suojan antaja, vedenpuhdistaja ja ravintohyönteisten kasvun edistäjä. Poikaspaikkojen ylävirran puolelle siirretyistä vesisammalkivistä laji leviää tulevina vuosina koko alueelle. Eteläisessä Suomessa vesisammal valtaa uudet alueet noin 10 vuodessa, pohjoisessa tämä vie paljon pidempään. Muista siirtää erinäköisiä vesisammalia, sillä Suomessa niitä on kuutisenkymmentä eri lajia.

-Romahtamisvaarassa olevia penkkoja on eduksi kivetä, jotta niistä ei valu kiintoainesta tukkimaan mätiä ja rapujen suojakoloja. Puunrungot ovat joskus käytetty uomapenkkojen suojausmateriaali, mutta on muistettava, että ne pehmenevät pois ajan myötä. Penkkamateriaalina puu on siis vain tilapäisratkaisu.

Romahtamisvaarassa olleeseen penkkaan saa kiinnitettyä myös puumateriaalia kivituennan ansiosta

-Roskat ja jätteet täytyy aina viedä pois uomasta.

-Puro- ja jokivarsien yleiseksi vitsaukseksi on monin paikoin tullut vieraslaji jättipalsami. Se syrjäyttää muut kasvilajit ja palsamin heikon juurirakenteen vuoksi rannoista tulee eroosioherkkiä. Tällöin kiintoaines valuu kutusoraikoille. Kasvin saa poistettua parhaiden kitkemällä niitä ennen siementen leviämistä loppukesällä muutamana vuonna peräkkäin.

Kunnostuksen toteuttamistavat

-Ihanteellisin ajankohta kunnostuksille on keskikesästä alkusyksyyn. Silloin vedet ovat yleensä matalalla, jäättömiä eikä toiminta häiritse kalojen kutua.

-Pakkaskunnostuksista on kuitenkin se etu, että toiminnasta ei jää jälkiä maan jäätymisen ansiosta ja koneilla voi ajaa muuten märänupottaviin paikkoihin. Talvikunnostuksissa kohde ei kuitenkaan voi olla kalojen syksyinen kutupaikka tai siitä heti ylävirtaan.

Pakkaskunnostuksissa voidaan liikkua koneilla ja kuljettaa materiaaleja ilman, että maaperään jää sanottavia jälkiä.

-Kunnostuksiin tarvitaan lähes aina konetyövoimaa, vaikka olisi kyseessä käsityökohde. Materiaalit, kivet ja seulotut sorat, täytyy useimmiten tuoda kunnostuspaikan lähistölle kuorma-auton ja traktoreiden avulla.

-Kuljetustyön säästämiseksi on hyödyksi saada nämä materiaalit aivan kyseisen koskipaikan tai puron viereen. Kuljetusreittejä on syytä tarkastella jo aivan hankkeen alkuvaiheissa.

-Pienimuotoisissa käsin tehtävissä esimerkiksi talkookunnostuksissa materiaalit siirretään sopivaan vesiuoman kohtaan kottikärryillä ja ämpäreillä. Tehokkuutta lisäävä keino on liikuttaa soraa ja kiviä ämpäreissä ihmisketjua pitkin.

Kutusoran liikuttamista ämpäriketjussa

-Muoviset saunaämpärit eivät kestä kauaa, joten sementtisangot ovat parempia. Mikäli niiden nostokahva on ohuesta rautalangasta, voi sitä paksuntaa esimerkiksi jeesusteipillä. Raskaan sora- ja kiviämpärin kanto on kämmenille muuten liian kovaa.

-Etenkin vaikeakulkuisissa laaksomaisissa paikoissa on osoittautunut toimivaksi niin sanottu vaijerirata, jossa kivet ja sorat siirtyvät ämpäreissä vaijeria pitkin. Soraa on siirretty myös alaspäin viettävissä putkissa ja peltilevyjen päällä sekä betonin levitykseen tarkoitetulla pumppuautolla.

Vaijeriradalla voidaan siirtää helposti soraa ja pieniä kiviä pitkiä lähes 100 m välimatkoja sekä saavuttaa rotkomaisia paikkoja.

-Mikäli maasto ja maanomistaja sallivat, kannattaa materiaalimäärien vähänkään lisääntyessä arvioida työtä helpottavien pienkoneiden käyttö. Talvella moottorikelkat ja kesällä mönkijät vetokärryineen pystyvät siirtämään paljonkin kiveä ja soraa päivän aikana.

-Mikäli sora- ja kivimäärät ovat suuria, vesistö syvä tai aikaa vähän, niin kaivinkone on tehokkain ”työkalu”. Sillä saa siirrettyä sekä kutusoraa että kiviä nopeasti isoja määriä, kunhan on varmistettu koneen pääsy vesiuoman varteen ja ajolupa tontilla maanomistajalta. Tuloksia syntyy tavanomaisesti moninkertainen määrä käsityöhön verrattuna. Koneita käytettäessä on jälkien maisemointi erityisen tärkeää.

Kaivinkonetta tarvitaan erityisesti isoissa virroissa tai mittavissa kunnostuksissa, joihin käsityö ei riittäisi. Kuvan tapauksessa kunnostettiin laajasti vesistön kaksi latvajokea.

-Koneista on pienissäkin kohteissa silti se etu, että pystytään helposti tekemään kivisuisteita, sivu-uomien kaivuita, virran mutkitteluja ja kattamaan laajoja alueita. Yleensä parhaan tuloksen saa yhdistämällä konetyötä ja tekemällä viimeistelyn käsin.

-Konekunnostuksessa on ratkaisevaa koskessa tai purossa seisovan työnohjaajan ja kaivinkoneen kuljettajan saumaton yhteistyö. Jokainen kauhallinen pitää ohjata paikalleen. Ohjauksessa kärkipäästään värikkäästi nauhoitettu esimerkiksi onkivapa on kätevä ja lisää myös turvaväliä koneen ja ihmisen välillä. Vavalla on myös helppo tarkistaa veden syvyyksiä mukaan lukien uomaan mahdollisesti kaivettavat montut.

-Mikäli on tilaa ja määperä kestää, kaivinkoneen kookkuudesta on etua. Iso kauha nopeuttaa työntekoa merkittävien materiaalimäärien siirtyessä vaivatta. Pienissäkin virroissa saattaa tulla tarve siirtää isoja kiviä.

-Pitkäpuomisilla kaivinkoneilla vähentyy tarve ajaa itse jokiuomaan ja saatetaan ulottua muuten vaikeisiin paikkoihin. Huonona puolena on niiden laaja tilan tarve sekä kauhan pienuus.

Pitkäpuomisilla kaivinkoneilla voidaan välttyä ajamasta itse jokiuomaan

-Erityisen vaikeissa kohteissa on Suomessakin alettu käyttää helikoptereita soran kuljetukseen sekä telaketjullisten teladumppereiden kaltaisia maastoajoneuvoja. Helikopterit ovat hyvin rahoitettujen hankkeiden ammattilaiskoneita ja sopivat erityisesti hankalien kuljetusyhteyksien kuljetuslaitteeksi. Tämä pätee esimerkiksi mahtivirtojen tai tiettömien korpikohteiden soraistuksiin.

-Suomessa on tähän asti käytetty liiankin vähän koura-autoja, joilla sorat ja ainakin pienikokoisempi kiviaines pystytään nostamaan suoraan lavalta vesiuomaan. Jos kohteen viereen saa ajettua tällaisen auton, niin sitä kannattaa käyttää. Hankkeen muussa työssä voidaan sitten keskittyä koski- tai purokohdan viimeistelyyn materiaalimassojen siirtelyn sijasta.

Tarkkailu kunnostuksen jälkeen

-Kunnostettua aluetta kannattaa käydä katsomassa pian itse toimenpiteiden jälkeen. Uutta vaaleaa kivi- ja sorapohjaa vasten esimerkiksi kalojen ja rapujen esiintyminen on helppo todeta.

-Seuraava tarkkailuvaihe on kutuaika, joka on taimenella ja lohella syyskaudella. Tarkka ajoitus vaihtelee Suomen eri osissa jopa kuukausilla ja voi kestää samassakin vesistössä 1-2 kk. Kalojen kuteminen kunnostetulle alueelle on välitön merkki hankkeen onnistumisesta. Harjuksen kevättulvan aikainen kutu vaikeuttaa havaintojen tekemistä. Siikojen syksyistä kutua on mahdollista havainnoida pienissä joissa, mutta sitä ei ainakaan toistaiseksi juuri tehdä Suomessa.

Taimen kutusoraikolla. Ne ovat hämärän aikaan vähemmän varovaisia ja tarkkailu onnistuu esimerkiksi taskulampulla.

-Taimenten poikaset kuoriutuvat sorasta touko-kesäkuussa ja varsinkin alkuvaiheessa niitä on hieman avuttomina helppo havaita silmin ainakin matalissa purovesissä. Tarkkailu vielä tehostuu tekemällä sitä pimeässä taskulampan avulla. Lohenpoikasten toteaminen saattaa edellyttää sukeltamista. Harjusten poikaset vilistävät vauhdilla jo heti syntymänsä jälkeen yleensä vielä korkeilla kevätkauden vesillä. Siikojen pikaista lähtöä alavirtaan on tutkittu lähinnä haavimalla.

-Erityisesti taimenen tapauksessa pienvesissä alkukesän vastakuoriutuneiden poikasten ja edellisen syksyn mätipesien määrää on helppo verrata. Jos on paljon kutijoita, mutta poikasia ei tahdo syntyä, on vikaa yleensä vedenlaadussa tai itse kutupaikassa. Muiden lohikalojen alkukesän havainnoinnin haasteellisuus ei välttämättä mahdollista samanlaista vertailua ja isoissa virroissa reilu osuus mätipesistä jää helposti löytämättä.

Taimenet on usein helppo havaita niiden noustua kutusorasta kesän alussa

-Mikäli kyse on lohikalojen kotiutusistutuskohteesta esimerkiksi mätirasioin, kannattaa näistäkin poikasista tehdä silmämääräisiä havaintoja sekä muutaman vuoden päästä kutuhavaintoja. Mätirasiaan jääneen kuolleen mädin korkea osuus kertoo usein heikosta vedenlaadusta tai kiintoaineksista.

-Sähkökoekalastukset ovat toimiva keino saada selville erityisesti taimenkannan tila, mutta harjuksia ei tällä keinoin saada yhtä hyvin pyydetyksi. Lohenpoikasten sähkökalastusta voi vaikeuttaa niiden  oleskelu syvissä vesissä. Sähkökoekalastuksia voivat tehdä vain säädetyn koulutuksen saaneet toimijat.

-Kirkasvetisissä, useimmiten käytännössä Pohjoisen-Suomen vesistöissä, on mahdollista saada kalatuntumaa sukeltamalla uomaa alavirtaan (pitkiä matkoja) ja tekemällä vuosittaisia vertailuja. Tätä tehdään Suomessa ainakin toistaiseksi vain vähän.

Jälkihoito

-Ihannetilassa puro tai joki on ympärivuotisen hoidon kohteena. Kunnostuksen jälkeen sitä seurataan ja soraikkojen putsauspöyhintä on jokavuotista. Tämä on saatu toteutumaan muutamassa kohteessa Suomessa ja tulokset ovat vakuuttavia.

-Suomen virtavesien määrä on kuitenkin suuri ja osa koskista on liian syviä tai alueina laajoja eikä vapaaehtoisia hoitajia ole riittävästi tai ollenkaan.

-Ylivoimaisessa valtaosassa Suomen virtavesiä kunnostukset on siis tehtävä tavalla, että luonto itse ”hoitaa” jatkon. Esimerkiksi soraikot rakennetaan niin, etteivät ne tukkeudu helposti.

-Vaikka kunnostuskohde jäisikin pääosin luonnon käsiin on välttämätöntä tehdä edes minimimäärä seurantaa. Näin nähdään kunnostuksen ylipäänsä alkavan tuottavan tulosta. Jos aiotussa kunnostuskohteessa ei pystyttäisi tekemään mitään seurantaa, on kyseenalaista, kannattaako hankkeeseen ryhtyä. 

 -Soraikkojen putsausta kannattaa tehdä tietyin väliajoin tai vaikean kiintoainesvuoden jälkeen ennen kutua esimerkiksi loppukesällä. Mädin on oltava jatkuvassa huuhtelussa hapensaannin takia. Hiekoittuminen ja humus-saviperäisen aineksen aiheuttama soraikon sementoituminen ovat yleisiä ongelmia Suomen kaltaisessa ”ojitusten luvatussa maassa”.

-Lapio ja talikko ovat parhaita työvälineitä, sillä putsausta on tehtävä 20-30 cm syvyyteen asti. Siksi pelkkä pintahuuhtelu ei riitä. Syväpuhdistus estää myös kasvien juurtumista.

Vastapöyhittyä taimenen kutusoraikkoa tekijöidensä esittelemänä.

-Jos soraikkojen paha likaantuminen on kroonista, niin on syytä tarkastella, voisiko virtausta voimistaa kutusoraikon päällä. Tähän paras menetelmä on muutamien matalanlitteiden kivien asettaminen soraikon reunaan virran kuristamiseksi. Jos kivet ovat isoja, voi virta kiihtyä liiaksi korkeilla tulvavesillä ja sora huuhtoutua pois.

-Täydennyskunnostukset aiemmin kunnostetuissa vesistöissä ovat nykyisin tavanomaisia: lisätään soraa ja poikaskivikoita tarpeiden ja aiempien toimenpiteiden tuloksien perusteella. Kokonainen joki tai puro tulee harvoin kunnostettua kokonaan yhdellä kertaa. Kunnostusmenetelmät ja -opit ovat kehittyneet paljon viime vuosina. Virtavesikunnostus ei ole kertarykäys, vaan ”prosessi”.

Kosken täydennyskunnostus meneillään. Kohde tulee harvoin valmiiksi kertaiskulla. Sitä kannattaa kehittää seurantatuloksien perusteella.

Muuta huomioitavaa

-Kalastussääntöjen ja -tapojen muuttaminen kestävän kalastuksen mukaiseksi on tärkeä elementti tavoitellessa vesistöistä mahdollisimman suurituottoisia ja eläviä kunnostuksien jälkeen. Tornionjoen lohikannan hiipuminen lähelle sukupuuttoa ja elpyminen uudestaan on kouluesimerkki kalastussääntöjen merkityksellisyydestä.

Kestävä kalastus on välttämätöntä, jos Suomen alamaissa olevat lohikalakannat halutaan palauttaa.

-Osassa kunnostuskohteita noudatetaan avointa tiedottamista ja esimerkiksi talkoista ja tuloksista kerrotaan mahdollisimman laajasti mukaan lukien tiedotusvälineet. Tämä sopii erityisesti kohteisiin, joissa on valvontaa ja seurantaa. Yleensä julkisuudesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

-Tiedottaminen saattaa silti olla tietyissä kohteissa kaksiteräinen miekka ja houkutella salakalastajia. Tiedottamislinjan ratkaisu tapauskohtaisesti kysyen maan- ja vedenomistajien mielipide on suositeltavaa.

Nämä talkoot pidettiin valvotussa kalastuspaikassa ”korttikoskessa”, mutta kaikkiin paikkoihin ei tällainen julkisuus sovi

-Kalakantoja vahvistettaessa tai luotaessa tulee tavallisesti takaiskuja sekä huonompia vuosia, joten pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys tuovat tuloksia.

-Joskus kuulee väitteen, että kunnostus ei kannata vaellusesteiden vuoksi. Kuten aiemmin todettu, väite on useimmiten väärä etenkin taimenen tapauksessa ja tilanteet voivat nopeasti muuttua. Kalateiden rakentaminen on yleistymässä ja turhien patojen purku alkamassa. Hiitolanjoen ja Tikkurilankosken patopurut ovat mainioita esimerkkijä.

-Näkyvillä on yhä useampia kannustavia esimerkkejä koski- ja puroelvytyksen ”kannattavuudesta”. Esimerkiksi monesta pääkaupunkiseudun viemäriksi muuttuneesta uomasta on saatu huippuluokan lohikalavirtoja Vantaanjoki kärkenään. Oulun ja Imatran kaupunkipurot osoittautuivat nopeasti menestykseksi.

-Laajassa mitassa Tanska on malli kokonaisesta maasta, jossa on saatu kalakannat määrätietoisella työllä alhosta kukoistukseen. Tanskassa on lähes joka joki ja puro on järjestelmällisen hoidon kohteena ja tulokset sen mukaisia. Sama pätee Islantiin, Norjaan ja osin Ruotsiin. Miksi ei tulevaisuudessa Suomeen?

-Koska kerran lukuisat moniongelmaiset kohteet on saatu voimakkaaseen nousuun,  satoa synnyttävä koski- ja puroelvyttäminen on tosiasiassa mahdollista lähes kaikkialla. Kun on tahtoa ja toimintaa, syntyy tuloksia.

Koski- ja purokunnostukset ovat iloinen asia!

Teksti ja kuvat: Markus Penttinen