-Virtavesien kunnostamisessa ei ole kyse mahdottomuuksista. Silti sitä edeltää tavanomaisesti monivaiheiset valmistelut ja useiden eri tekijöiden huomioiminen. Tässä koski- ja purokunnostuksen perusoppaassa on esitetty niistä tärkeimpiä.
-Oppaan pohjana on etusijassa lohikalakantojen elvyttäminen elinympäristökunnostuksin, koska perusjulkaisussa on tehtävä rajauksia. Oppaassa esitellyt toimenpiteet hyödyttävät kuitenkin tavanomaisesti monipuolisesti luontoa, kalakantoja ja ympäristön viihtyisyyttä.
-Suomessa on kristallinkirkkaita lähdepuroja, savimaiden uomia ja tummia metsävirtoja. Vaihtelevat vesistötyypit vaativat osin sovellettuja toimenpiteitä, mutta silti yhdistäviä tekijöitä eri virtavesillä on selvästi enemmän kuin erottavia. Kaikissa on huolehdittava kutupaikoista, poikasalueista ja niin edelleen. Tämän oppaan yleistietoja pitää tietysti soveltaa oman kohdevesistön olosuhteisiin.
-Jatkon kiinnostaessa esimerkiksi vaellusesteet, vedenlaatu ja virtavesien hyönteiset ovat hyödyllisiä lisäopintojen kohteita. Jostain on silti aloitettava ja tämän oppaan tarkoitus on toimia ponnahduslautana.
Sopiva vesistö kunnostuskohteeksi
-Lohikalat kuten taimen ja lohi viihtyvät erityisesti nuoruusvaiheessaan koski- ja virtapaikoissa ja myös kutevat niissä. Virtapaikkoja voi löytää paikkakuntalaisten opastuksella tai jo karttojen korkeuskäyrien sekä järvien korkeuserojen perusteella.
-Veden tulee riittää vuoden ympäri mukaan lukien sateettomat kesähelteet ja pitkät pakkasjaksot. Erityisesti puroilla täytyy käydä helle- tai pakkasjaksojen loppuvaiheissa tarkistamassa tilanne. Ympäri vuoden vettä tarjoavien lähteiden olemassaolo on aina eduksi.
-Toisaalta hellejaksoina pystyy mittaamaan, miten korkeaksi veden lämpötila nousee. Tämä koskee erityisesti heti järvestä alavirtaan sijaitsevia koskipaikkoja, jotka voivat kerätä lämmintä pintavettä. Lohikalojen sietoraja kulkee runsaassa 20 C asteessa.
-Veden pitää olla riittävän laadukasta, mutta kirkasta sen ei tarvitse olla. Kaksi tavanomaisesti suurinta ongelmaa laadussa ovat suo- ja metsäojitusalueilta tulevat happamat päästöt kevättulvien aikaan sekä mittavat kiintoaines-humuspäästöt ja hulevesikuormat tulvien ja sadekausien yhteydessä. Jälkimmäiset tukahduttavat pahimmillaan kalojen mätimunien hapen saannin. Mikäli happamuusongelmia epäillään, asiaa kannattaa selvittää kevättulvien aikaan. Esimerkiksi alueellinen vesiensuojeluyhdistys on saattanut ottaa kyseisestä virtavedestä pohjaeläinnäytteitä, jotka kertovat paljon veden laadukkuudesta.
-Vesistön koko ei ole ratkaisevaa taimenelle. Isokin taimen nousee kutemaan puroihin ja poikastuotanto on suurinta pienimuotoisissa uomissa, joissa on vähän kilpailua ja paljon suojaa. Toisin kuin esimerkiksi Norjassa aikuista lohta ei Suomessa juuri esiinny pienissä joissa, mutta sen poikanen voi hakeutua kasvamaan vähävetisiin sivuvirtoihin. Harjus viihtyy isohkoista puroista isoihin virtoihin ja järviin. Isojakin siikoja saattaa olla lammessa, mutta kutuaikaa lukuun ottamatta ne suosivat tavanomaisesti kookkaita virtavesiä.
-Mahdollisten vaellusesteiden selvittäminen on aina hyödyksi. Jos vesistön virtavedet ovat vaellusesteiden takana, ei lohikannan kehittämiselle ole juuri edellytyksiä. Moni muu laji pystyy elämämään ainakin joten kuten vaellusesteistä huolimatta. Vesistössä voi olla esimerkiksi arvokas taimen- ja harjuskanta, vaikka alavirtaan vaellukselle lähteneet yksilöt eivät pääse takaisin kutemaan synnyinseudulleen esteiden takia. Vaellusesteiden poistaminen sekä koski- ja purokunnostukset ovat toisiaan tukevia.
Miksi lohikalakannat kärjessä?
-Virtavesikunnostuksissa tähdätään tavanomaisesti lohikalakantojen vahvistamiseen tai palauttamiseen. Ne ovat vesistön tilan tunnettuja ja haluttuja indikaattorilajeja, joiden palauttaminen tuo yleensä laajaa kannatusta kunnostushankkeille.
-Kunnostukset parantavat lisäksi rapukantoja ja soraikkoja tai kivikkoja käyttävät kutualustana monet eri kalalajit toutaimista nahkiaisiin. Tällaisia virtavesipaikkoja alkavat puolestaan hyödyntää muun muassa koskikarat ja vesiperhoset ja jotkut simpukat pitävät sorapohjista. Esimerkiksi Ruotsin kansallisen raakkuohjelman pääsanoma on, että kaikki mikä on hyväksi taimenelle, on sitä myös jokihelmisimpukalle. Oikein suoritettu koski- ja purokunnostus vahvistaa niin luonnon monimuotoisuutta kuin kalakantoja ja kasvattaa jopa rantatonttien arvoa.
-Kalakannan tilasta saa yleensä tietoa esimerkiksi paikallisilta kalastajilta, vesialueita hallinnoivalta osakaskunnalta sekä ELY-keskukselta. Joku näistä tai muista toimijoista on jo saattanut kartoittaa vesistöä.
-Jos joessa tai purossa on jäljellä vielä pienikin luonnonmukaisesti lisääntyvä esimerkiksi taimenkanta, ei nykylinjan mukaan istutuksia pitäisi tehdä. Päätavoitteena on sen vahvistaminen, jolloin kaloja leviäisi pitkiä vesistöä.
-Näin käykin usein, mutta joskus tilanne on monimutkaisempi. Vaellusesteiden ja kasvualueiden ylikalastuksen vuoksi joidenkin vesistöjen taimenkanta on muuttunut paikalliseksi: mereen ja järviin vaeltavia ja etenkin kutualueille palaavia yksilöitä on enää harvassa, jos ollenkaan.
-Riittääkö pelkästään vaellusesteiden purku + koskikunnostukset + kalastuspaineen järkevöittäminen siihen, että vahva kalakierto järven/meren sekä toisaalta kutualueiden välillä syntyy uudestaan? Vai tarvitaanko lisäksi tukitoimenpiteitä vaellusominaisuuden palauttamiseksi? Tämä kuuluu erityisesti sisävesien taimenkantojen palauttamisen selvää vastausta vaille oleviin ykköskysymyksiin.
-Mikäli kantaa ei ole ollenkaan, kotiutusistutukset ovat nopein tapa kannan synnyttämiseksi. Parhaaksi kotiutusmenetelmäksi on osoittautunut mädin laittaminen koskipaikkoihin niin sanotuissa mätirasioissa, joita on nykyään saatavana ekologisena mallina. Netissä saatavilla oleva Aki Janatuisen ja Sampo Vainion ”Mäti-istuttajan opas” on suositeltava opaskirja. Harjusta ja siikaa istutetaan yleensä pienpoikasina.
-Istutuksiin tarvitaan aina vedenomistajan ja ELY-keskuksen lupa.
-Kun olosuhteet ovat vähänkin kohdallaan, on taimenkannan kotiuttaminen useimmiten menestyksellistä. Lohi tarvitsee aina vaellusyhteyden mereen (poikkeus on järvilohi ja Norjassa esiintyy jopa ”puroutunutta” lohta). Sen sijaan harjusten kotiuttamisistutukset koskivesiin eivät ole aina osoittautuneet kovin menestyksellisiksi eteläisessä Suomessa. Runsaita lisääntyviä kantoja on etupäässä järvissä, mutta nekin ovat taantumassa mm. rehevöitymisen ja ilmastonmuutoksen takia.
-Vieraslaji kirjolohi ei kykene luomaan Suomessa lisääntyviä kantoja, mutta hävittää kutuaikanaan taimenten, lohien ja mahdollisesti harjusten mätipesiä. Toinen vieraslaji puronieriä valtaa tehokkaasti etenkin taimenten latvavesialueita (kts. puronieriästä myöhemmin). Tyyneltämereltä Eurooppaan istutettu kyttyrälohi jatkaa leviämistään, mutta se kutee soraikoilla aiemmin kuin lohi ja taimen.
Miten selvitä lupavaatimuksista?
-Kunnostustoimenpiteisiin tarvitaan aina vesialueen omistajan lupa. Joissain paikoissa esimerkiksi jokea ympäröivän maa-alueen omistaa joku yksityinen henkilö, kun taas vesi on kala-asioista vastaavan osakaskunnan hallinnassa. Kyse voi myös olla järjestäytymättömästä osakaskunnasta/yhteisestä vesialueesta. Silloin luvat kannattaa pyytää joiltain suurimmilta omistajilta manttaaliluvun mukaan.
-Omistussuhteiden selvittäminen on olennaista heti hankkeen alkuvaiheissa. Maa-alueen omistajan lupa tarvitaan erityisesti kunnostusmateriaalien kuljetukseen.
-Lupa on tarpeen pyytää selvyyden vuoksi aina kirjallisena. Sisällytä samaan lupaan oikeus sekä kunnostukseen että materiaalikuljetuksiin maatontilla.
-Keskustele ELY-keskuksen vesilaista vastaavien edustajien kanssa mahdollisesta tarpeesta tehdä (ELY-keskukseen) vesirakennusilmoitus etenkin, jos on kyse muusta kuin pienestä käsityöpohjaisesta soraistuksesta. Ilmoitukseen liitetään kartta kohteesta, maan- ja vedenomistajien luvat, kunnostussuunnitelma (toimenpiteet, ajoitus, käsi- tai konekunnostus sekä mahdolliset vaikutukset vedenpintoihin).
-ELY-keskus antaa ilmoituksesta tavanomaisesti lausunnon, joka on yhdessä maanomistajien lupien kanssa ”pääsylippu” kunnostuksiin. Tietyissä tapauksissa (esimerkiksi todella mittavat kunnostukset) saatetaan vielä tarvita aluehallintoviraston lupa, mutta valtaosassa kunnostuksia tätä ei tarvita. Aluehallintoviraston käsittely sisältää muun muassa julkiset lausuntokierrokset.
-Läheisiä asujia on eduksi tiedottaa hankkeesta ja sen kestosta olivat he maanomistajia tai eivät. Monet heistä on saatu innostumaan kutu- yms. seurantaan kunnostuspaikoilla.
-Museoviraston suojelukohteet, Natura-2000-alueet tai joidenkin suojeltujen lajien (esimerkiksi vuollejokisimpukka) esiintymisalueet edellyttävät tavanomaisesti lisäselvityksiä ja -lupia. Näiden asioiden tilasta on syytä kysyä esimerkiksi maanomistajalta, ELY-keskuksesta tai vesien seurantaa tekevästä alueellisesta vesienhoitoyhdistyksestä. Vuollejokisimpukan esiintyminen kunnostettavassa virtapaikassa edellyttää niiden siirtämistä etukäteen.
Kunnostettavan kosken esityö: simpukkakartoitus ja -siirto meneillään
-Kunnostukseen tarvittava ”lupaviidakko” voi tuntua aluksi monimutkaiselta, mutta kerran sen läpikäytyään voi aina noudattaa suurin piirtein samaa kaavaa. Toki kunkin kohteen mahdolliset erityisolosuhteet huomioon ottaen.
-Kunnostukseen saadut luvat ja lausunnot eivät tarkoita sitä, että vastuu mahdollisista vahingoista poistuisi. Esimerkiksi ELY-keskuksen lausunnoissa on järjestelmällisesti, että lausunnon hakija/kunnostaja vastaa mahdollisista vaurioista ja muista vastaavista. Vedenpinnan nousun ohella lähinnä rakennukset ovat varottavia ja ne tulee ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Tähänkin asiaan saa vakuutuksia. Näistä asioista selviää huolellisuudella.
Kunnostustoimenpiteiden paletti
Kutusoraikko
-Yleisin perustoimenpide on kutupaikkojen luominen soralla, vaikka sorasta on muutakin hyötyä virtavesissä. Niiden määrän lisäksi yhtä tärkeää on soraikkojen laatu ja toimivuus.
-Kutupaikaksi valitaan nopeasti virtaava (keskimäärin noin 0,3-0,6 m/s lohelle ja taimenelle), muttei liian koskimainen alue esimerkiksi kosken niskalta tai purosta. Sikäli soraa ei voi olla kudulle liian nopeavirtaisissa paikoissa, koska se huuhtoutuu viimeistään tulvalla pois. Tavanomaisin soran virhesijoitus on laittaa se liian hidasvirtaiseen kohtaan.
-Paras käytännön tapa oppia sopivat soraistuspaikat on kututarkkailu, jota voi pohjustaa alan runsaalla videotarjonnalla. Tarkkailun yhteydessä silmä harjaantuu hahmottamaan asianmukaiset soraistuskohteet tulevia koski- ja purohankkeita ajatellen. Kussakin kosken tai puron kohdassa virtausnopeus voi vaihdella reilusti alivirtaamien ja tulvien välillä. Laita tästäkin syystä soraa monenlaisiin paikkoihin.
-Soraistettavaan paikkaan levitetään 20-30 cm paksuudelta seulottua eli hiekasta putsattua soraa. Jos on kyse lohista ja isoista taimenista, sorapatja saa olla vieläkin paksumpi. Kosken tai puron pohjalta voi sopivasta paikasta siirtää kiviä tai kaivaakin matalan montun, joka täytetään soralla. Tarkoitus ei siis ole, että soraistettu kohta on muusta pohjasta kohollaan oleva kukkula. Pienessä purossa soraistuksella luodaan käytännössä kokonaan uusi pohjakerros.
-Taimen kutee etusijassa matalaan veteen, mutta lohi yleensä asteen syvemmälle (järviloheen pätee yleisestikin samat asiat kuin merilohelle). Harjus vaihtelevasti matalasta yli puolen m syvyyteen. Isoissakin koskissa pääosa taimenten ja joskus lohenkin kutupaikoista saattaa olla matalan veden alueella ja alkukesään ulottuvia kahluukieltoja ei ole asetettu syyttä. Matalarantaisten mahtikoskien tuloksellista kutukunnostusta pystyy siis tekemään jopa saapasvaralla ja ämpäripelillä.
-Maa-ainestoimittajan etukäteen tekemä soran seulonta hiekasta on välttämätöntä, jotta mätimunat eivät tukehdu. Jos sora on liian pientä, huuhtoutuu se tulvissa pois. Kalat eivät pysty kaivamaan omaan kokoonsa nähden ylisuureen soraan kutukuoppia, vaikka isokokoisen kutusoran etuna on parempi kyky pysyä puhtaana kiintoaineksista. Simppupitoisissa vesistöissä pääsisi tämä kalalaji helposti kiinni mätiin, jos se olisi kooltaan vain karkeaa. On huomionarvoista, että hyönteismaailma ei kukoista aivan pienisilmäisessä sorassa.
-Muun muassa edellä mainittuihin moniin eri vaatimuksiin sopii soran vaihteleva koko, joka auttaa kutumateriaalia pysymään paikallaan ja tuo joustoa erikokoisten kalojen tarpeisiin. Älä siis tilaa pelkästään esimerkiksi 16 tai 40 mm soraa, vaan erikokoisten sekoitusta.
-Yleisresepti lohen ja taimenen kutusoralle on 10 % kalan koosta. Siten puolimetriset kalat pystyvät kutemaan hyvin noin 50 mm kutusoraan ja toistametrinen lohi yli 100 mm soraan.
-Lohelle sopiva yleiskutusora on kooltaan 50-100 mm ja ylikin. Taimenelle jokapaikan sora on 16-60 mm. Latvapurovesistöissä paikallisille taimenille se saa olla pienempää, esimerkiksi 16-40 mm. Kaikkialla kutijoina on paikallisia taimenia, mutta jos seassa on myös isoja reittivesien tai merivaelluksisia taimenia, soran kokohaitaria voi leventää 16-80 mm asti.
-Jotkut soratoimittajat pystyvät tekemään tilauksesta soracoctaileja: esimerkiksi 16-60 mm sorasta 2/3 pienirakeista ja loput suurempaa.
-Harjukselle 10-30 mm on ihanteellinen, vaikkakin harjus saattaa kutea myös suurikokoiseen soraan ja pikkukivien sekaan. Harjuksen mäti ja poikaset ovat soran ja kivien seassa vain lyhyen aikaa keväällä. Jos tavoitellaan erityisesti harjuskannan voimistamista, 10-30 mm soran käyttö yksinomaisesti on kyseenalaista hyönteisten kyetessä käyttämään heikommin pientä soraa. Mahdollisesti taantuva hyönteiskanta kun on harjusten pääravintoa.
-Paikkasuosituksista huolimatta ei tiedetä täsmälleen, mitkä kaikki tekijät vaikuttavat lohikalojen kutukohdan valintaan. Tästäkin syystä on paikallaan tehdä niitä useita, eri paikkoihin ja eri kokoisella kutusoralla. Taimen ja lohi eivät suosi kutupaikkana kosken loppuosaa ns. loppuliukua, mutta sora on sielläkin hyödyksi. Esimerkiksi nahkiainen ja harjus kutevat mielellään kosken pääteosissa.
-Peukalosääntönä on esitetty, että kosken tai puron pinta-alasta enintään viidennes tulisi muuttaa kutusoraikoksi. Jos alue täytetään kauttaaltaan kutusoralla, vähentyvät isompien poikasten ja kalojen oleskelualueet. Silti soraa yleensä huuhtoutuu tulvissa ja isojen kalojen kutupöyhinnässä, joten on eduksi laittaa sitä määrällisesti yläkanttiin. Suomessa ei juuri ole ”ylisoraistettuja” virtavesiä.
-Juuri tulvahuuhtoutumisen ja isojen kalojen pöyhinnän vuoksi kutusoraikkoa on suositeltavaa kasvattaa ylävirtaan päin. Soran vähentyessä varsinaisessa kutukohdassa on sitä helppo siirtää edestä varsinaiseen kutukohtaan. Muista myös, että eri vesimäärillä ihanteellisin kutukohta virtausnopeuden näkökulmasta saattaa liukua ylä- tai alavirtaan jopa useita metrejä. Kutusoraikoin isosta pinta-alasta ei ole haittaa, mutta monipuolista sitä esimerkiksi isoilla kivillä.
-Koskeen tai puroon laitetun soran keskikoko voi kasvaa ajan mittaan. Tämä johtuu siitä, että kovimmissa tulvissa pienimmän silmäkoon soraa ajautuu helpoiten alavirtaan. Puhdistuspöyhinnän jälkeen kutupaikan pintaan tulee uutta pientä soraa, joka jälleen huuhtoutuu jne. Kosken ja puron kutusoraikkojen karkeusasteen kasvu ainakin kiivaissa virtakohteissa on syytä ottaa huomioon ja tehdä pienimmän kokoluokan soramateriaalin kutupaikat suojatuimpiin kohtiin.
-Vanha resepti oli soran laitto isoin määrin kosken niskalle, josta se huuhtoutuisi tulvilla alavirtaan sopiviin paikkoihin. Todellisuudessa tällä menetelmällä koskimontut sekä isojen kivien takaosat täyttyvät sorasta ja vain pieni osa menee oikeisiin osoitteisiin. Kyseinen tulvahuuhdonta soran siirtämismenetelmänä toimii hyvin vain tasapohjaisissa, rännimäisen vähäkivisissä puroissa. Näin menetellen sorapatja jää usein silti liian ohueksi eli virtasiirron jälkeen sitä täytyy vielä muotoilla.
-Edellä mainitut ehdot täyttävää soraa saa monista, muttei kaikista maanrakennusliikkeistä. Se ei saa olla teräväkulmaista sepeliä. Soraa saattaa olla myös kosken tai puron pohjalla, jolloin on helpointa putsata ja hyödyntää juuri sitä. Tähän on kehitetty Ruotsissa niin sanottu Hartjoki-menetelmä, josta on esimerkiksi hyödyllisiä opetusvideoita YouTube:ssa. Hartjoki-menetelmän etuna on, että materiaali on jo kohteessa, se on ilmaista ja että sorassa on valmiina joen mikrobieliöstöä mukana. Haittapuolena on runsas työn määrä, jota ei voi myöskään täysin koneellistaa.
-Raskaasti kiintoaineskuormitetuissa virtauomissa täytyy kiinnittää erityistä huomiota soraikon pysymiseen riittävän puhtaana läpi talven. Kutusoraikon pitää olla jatkuvan ja riittävän voimakkaan virtauksen huuhtelema niin, että kiintoaines ei tuki sitä. Tähän auttaa usein virtauksen kaventaminen kivillä ja kutupaikkojen teko ”rännimäisiksi”.
-Tällaisiin rännimäisiin, virtausnopeudeltaan kiihdytettyihin kutupaikkoihin tulee kuitenkin rakentaa heti lähistölle suojapaikkoja sorasta kuoriutuvia poikasia varten, mikäli muita petokalalajeja esiintyy. Toiseksi tarvitaan soraikon mieluiten kummallakin puolella tulvatasannetta/matalia rantapenkkoja, jotta kiivasvirtaisina aikoina vesipaine voi laajentua sivuille viemättä kutusoria mukanaan.
-Siikojen joki- ja purokutualueiden rakentamisesta tiedetään toistaiseksi liian vähän. Tutkimuksissa sen mätiä on löytynyt vedenalaisista riutoista, jotka ovat kiven ja soran sekoitusta. Tavanomaisesti kutupaikan syvyys on puolesta metristä neljään. Virtausta pitää olla riittävästi, jotta kiintoaines ei tukahduta mätiä, mutta ei niin paljoa, että se huutoutuisi pois. Virtavesikutuisten siikakantojen kehittämisessä on Suomessa suurta potentiaalia, kunhan tietopohjaa saadaan syvennettyä. Sama pätee sisämaan virtoihin kutemaan nousevaan meriharjukseen, joka on Suomessa saatettu sukupuuton partaalle.
-Myöskään toutainten kutupaikkoja ei ole Suomessa vielä juuri rakennettu. Yleensä kutu tapahtuu kosken pääkuohujen vieressä virran rauhallisemmassa osassa soran, kivien ja jopa hiekan sekoituksessa, mutta varsinaista virtakutuakin on tavattu. Toutain ei ole erityisen kranttu kutupaikan pohjamateriaalien kanssa, mutta soran, kiven ja vesisammaleen yhdistelmä on sopiva. Veden syvyys on kutupaikassa yleensä alle 1 metri, mutta kutua on tavattu useastakin metristä.
-Toutaimille on mahdollista rakentaa myös erityisiä kutukanavia esimerkiksi sopivalla pohjarakenteella ja virtaamilla kalatiehen. Suositeltava esimerkki tällaisesta on Ruotsin Västeråsin kalatie, jonka kivi- ja sorapohjalla saattaa kevätkaudella olla toutaimen mätiä paksuna mattona (katso esimerkiksi netistä hakusanoilla ”Västerås fiskväg asp”).
-Säynävä on varhaisen kevään kutija, joka nousee tässä tarkoituksessa usein (muttei aina) virtavesiin. Toisin kuin toutain säyne saattaa nousta kutemaan pikkuvirtoihin. Sen mätiä on tavattu esimerkiksi koskenniskoilta. Pohjamateriaaliksi käyvät monipuolisesti hiekka, sora, kivet ja kasvit. Laji hyötyy yleisesti koski- ja purokunnostuksista, kalateistä ja vastaavista toimenpiteistä, mutta sen lisääntyminen ei ole esimerkiksi taimenen tai lohen lailla pitkälti riippuvainen kutusorasta. Suomessa ei tiettävästi ole ollut yhtään pääasiassa säyneeseen tähdännyttä virtavesien kunnostushanketta.
-Vimpa on kolmas virtaaviin vesiin keväällä, toukokuun aikaan, kutemaan nouseva särkikala. Suomessa sitä esiintyy vain Suomenlahden ja Selkämeren alueella. Vimman kutumatkat rajoittuvat maassamme jokien merta lähellä oleviin osuuksiin. Kutualustana ovat sora- ja pikkukivipohjat, joten niiden lisääntymistä voi edistää koskikunnostuksin ja ”kutukanavin”. Esimerkiksi 2020 avatusta Mustionjoen Åminneforsin kalatiestä tuli heti vimpojen kutupaikka. Vantaanjoella oli ”Vimpan päälle” ylisiirtohanke ohi Vanhankaupunginkosken padon.
-Koskikunnostusten yksi päätavoite eli virtauoman pohjarakenteen monipuolistaminen edistää myös kivi- ja kirjoeväsimppukantoja. Kiveämisellä syntyy kivenkoloja, joihin simppu kutee keväällä. Simpunpoikasten mielipaikkoja ovat taas kutusoraikot. Lisäksi esimerkiksi mateen on todettu hyötyvän kunnostuksista.
Ei soraikkoa ilman poikasten suoja-alueita
-Kevätkesällä vasta sorasta kuoriutunut lohikalan poikanen on haavoittuvimmillaan ja tarvitsee petojen takia aivan kutusoraikon välittömään läheisyyteen suojakoloja. Niiden tulisi olla taimenille matalan veden alueilla ja parhaita ovat aivan rannat (kunhan ne eivät jää kuiville kesän alivirtaamissa tai talvipakkasissa). Puro saattaa olla niin matala, että se on käytännössä kaikkialla sopivaa poikasaluetta kunnostuksen jälkeen.
-Taimeneen ja harjukseen verrattuna lohen poikaset viihtyvät yleensä syvemmissä ja kiivasvirtaisemmissa vesissä, mutta ne nousevat mielellään myös isojen jokien sivupuroihin. Lohen ja taimenen poikaset reagoivat toisiinsa. Jos virtauomassa ei ole taimenta, lohen poikaset ottavat jossain mitassa käyttöön myös tyypillisiä taimenpaikkoja matalassa ja astetta hitaammissa virtauksissa.
-Nuoria harjuksia on usein tasapohjaisissa riuttamaisissa paikoissa avoimessakin vesipatjassa. Laji ei ole yhtä riippuvainen suojaisista poikasalueista kuin esimerkiksi taimen, mutta matalahkot kivi- ja sorasärkät ovat sen pienten poikasten mielipaikkoja.
-Parhaiten erityisesti taimenen suojapaikkoja saa luotua ”vuoraamalla” sopivia alueita seulanpääkivellä (silmäkoko 50-150 mm) ja noin pään kokoisilla kivillä. Erityisesti alkuvaiheen poikaset oleskelevat myös itse kutusoraikoilla. Kesällä nopeavirtaiset ja kuohuvat paikat ovat suosiossa etenkin vesistöissä, jotka lämpenevät. Pohjoisempana Suomea poikaset viihtyvät keskimäärin rauhallisemmissa vesissä. Virtavesissä olevat pohjaveden purkauspaikat ovat suosiossa. Syksyn mittaan poikaset siirtyvät astetta syvempiin vesiin ja näin poikasalueita tulisi luoda matalista keskisyviin vesiin.
-Etenkin kylmähköissä lähdepitoisissa vesissä, joissa lohikala on valtalajina ja petovaara ei yletön, tapaa ensimmäisen kesän poikasia (nollikkaita) matkan päässä koskimaisilta kutusoraikkoalueilta. Näihin nivamaisesti virtaaviin paikkoihin kannattaa ainakin kokeilla poikasalueiden rakentamista ja tehdä lisää, jos asujia tulee. Mitä laajemmat poikasalueet, sitä suurempi virran tuotto.
-Siian aikaisin keväällä kuoriutuvat poikaset lähtevät nopeasti vaeltamaan alavirtaan eivätkä ne jää koskiin. Siialle ei siis ole tarvetta luoda poikasalueita koskiin.
-Perattujen koskien kivimateriaali on usein siirretty kiinni rantapenkkaan tai sen päälle. Niitä kannattaa aina yrittää hyödyntää jo kustannussyistä. Tehokas keino luoda pienpoikasalueita on repiä penkkaan työnnetyt kivet rikkonaiseksi rantavedeksi (tietysti sopien asiasta maanomistajan kanssa). Puroissa tätä voi tehdä usein koko uoman leveydeltä.
-Tärkeätä on, että kiveä on monenkokoista ja vesiuoman pohjasta saadaan rakeista ja rikkonaista. Näin maksimoidaan poikasten suojakolot, reviirit sekä myötävaikutetaan hyönteismaailman runsauteen.
-Kosken pääuoma ei useinkaan ole ihanteellisin kasvupaikka lohikalojen poikasille muiden lajien kilpailun ja petovaaran takia. Sen sijaan pääuomaan kytkeytyvissä sivu-uomissa (ja sivupuroissa) taimenten ja lohien poikasmäärä on huipussaan ja saattaa olla helposti 2-3 kertainen.
-Esimerkiksi tukinuiton takia sivu-uomia on saatettu aikanaan tukkia ja ne tulisi avata uudestaan. Lisäksi sivu-uomia voidaan luoda esimerkiksi kivipengerryksien virran ranta-alueille ja kuivan maan puolelle kaivamalla. Tulokset näiden tekemisestä ovat pääsääntöisesti jopa erinomaisia.
-Sivu-uomien ollessa pienehköjä työ- ja materiaalimäärät jäävät rajallisemmiksi kuin pääuoman kunnostamisessa. Panos-tuotos-suhde on siis korkea.
Koskikiveämisen peukalosäännöt
-Lohikalan kasvaessa se siirtyy keskimäärin aina syvempään veteen kutuajan ollessa poikkeus. Voimakaskaan lohikala ei pysty menestymään koskessa, jos se ei pääse lepuuttamaan itseään kivien suojiin tai siinä ei ole monttuja. Siika on erityisen huono nousija suojattomissa koskissa.
-Kivien määrä koskessa ratkaisee usein myös voimakkaan reviirikäyttäytymisen omaavien taimenten ja lohien määrän. Vähäkivisessä koskessa reviirit kasvavat ja kalojen määrä vähentyy. Hyvin kivetyssä koskessa käy päinvastoin.
-Monikerroksiset ja koloja täynnä oleva kivikkopohjat ovat pienten lohien ja taimenten parhaita talvehtimisalueita. Kalojen hävikki on suurinta talvella ja myös kuolleisuuden torjunta puoltaa virtaveden monipuolista kiveämistä. Tärkeää on huolehtia, että nämä kivikkoiset talvehtimisalueet pysyvät vesitettyinä kovillakin pakkasilla.
-Harjukselle ei ole niin olennaista sokkeloisten kivikkojen luominen, mutta ne tuovat kasvualaa myös vesisammalille ja -hyönteisille. Ne puolestaan lihottavat kalakantoja ja lisäävät vesiluonnon monimuotoisuutta.
-Aivan pieniä virtoja lukuun ottamatta pelkällä soraistamisella ei juuri ole vaikutusta vedenpintoihin. Kiveämisessä yksi usein käytetty peukalosääntö on olla tekemättä sitä koskenniskalla ja siitä hiukan alavirtaan, jolloin patoavaa vaikutusta ylävirtaan ei synny. Kivetessä aseta heti kunnostusalueen ylävirran puolelle mittatikku, jota seuraamalla näet mahdolliset vedenpinnan muutokset.
-Soraistamisen ja kiveämisen yhdistelmä saattaa kiihdyttää virtausta rantavesissä ja edellyttää penkkojen tukikiveämistä pehmeän maaperän kohdissa.
-Isoissa koskissa kivien koolla ei ole ylärajaa, kunhan pidetään mielessä vaikutukset vedenpinnan tasoihin ja mahdolliseen veneliikenteeseen. Kosken kunnostus yksinomaisesti isolla kiviaineksella ei silti kannata, koska näin ei synny poikasille sopivia alueita.
-On hyödyksi, että osa kivistä on vedenpinnan yläpuolella myös tulvissa ja talvisin. Isojen kivien taustat ovat lepo- ja suojapaikkoja voimakkaiden virtausten aikoina. Talvella pinnan yläpuolisten kivien varaan syntyy suojaava jääpeite, joka estää mädille kohtalokasta kosken jäätymistä pohjaan saakka.
-Koskessa saattaa olla tarve pitää vene- tai vastaava valtaväylä eli alue ilman isoja kiviä. Virtavesiluonnon ja -kalojen kannalta tällaiset voivat olla hankalia alivirtaamilla, koska vesi menee tästä väylästä ja etenkin poikasille tärkeät ranta-alueet ovat kuivilla.
-Kohteen, vesimäärien jne. mukaan on silti mahdollisuuksia tarkastella ratkaisua, jossa alivirtaamilla otetaan huomioon niin luonnon kuin kulkemisen tarpeet. Mitä enemmän vesikulkuväylää on mahdollista tehdä kaartelevaksi, sitä enemmän vettä suuntautuu ranta-alueille. Väylän reunoihin voi tehdä suisteita, jotka ohjaavat vettä rannoille. Etenkin kanoottiväylissä ovat paikallaan vedenalaiset kynnykset, jotka estävät alivirtaama-aikoina rantavesien kuivumisen ja joiden eteen saa usein rakennettua sorakutupaikan.
Poterot ja onkalot tarpeeseen
-Joskus tarvitaan kaivinkoneilla tai jopa käsin kaivettuja syviä monttuja isoimmille kaloille. Puron ja kosken virtausta voi porrastaa poteroiden aikaansaamiseksi.
-Näiden poteroiden tekemiselle on kuusi pääsyytä: 1) syvyysvaihtelu kuuluu luonnonmukaiseen virtaveteen, 2) koskessa pitää olla paikkoja kaikenkokoisille kaloille, myös isommille, 3) koskikuopat ovat suoja petoja kuten minkkejä vastaan, 4) kiintoaineksen vaivaamissa virtavesissä poterot voivat toimia liejusieppareina ja 5) etenkin naarastaimenet haluavat lähelle kutusoraikkoa montun, josta ne nousevat lemmenleikkeihin. Lisäksi 6) kuopat muuten tasamatalassa virrassa voivat palvella lohikalojen talvehtimispaikkoina.
-Usein erityisesti kalastajien puolelta esitetään toiveita oikein isojen poteroiden kaivamisesta koskikunnostuksen yhteydessä. Edellä mainituista syistä ne ovat siis hyödyksi, mutta koossa ja syvyydessä on rajansa. Liian laajoista ja vähillä vesillä hidasvirtaisista kuopista tulee petokalojen asujamistoja, joita ei yleensä toivota keskellä uhanalaisten lohikalojen elinalueita.
-Poteroiden kokoa joudutaan siis rajoittamaan ja se tulee tehdä alivirtaamatilanteen mukaan. Tulvavesillä mainio koskikuoppa saattaisi kesäisillä alivirtaamilla olla lohikalojen haukisurma. Toiseksi monissa koskissa on yllättävänkin ohut kivikerros ja sen alla hiekkaa tai savea. Kaivetun ylisyvän montun romahdus olisi vain ajan kysymys ja virta palautuisi takaisin tasamatalaksi mitätöiden kunnostuksen hyödyt.
-Veden kaivertamat onkalot puro- tai jokipenkan alla ovat kalojen suuressa suosiossa ja edesauttavat etenkin isojen yksilöiden elämistä pienessä virrassa. Niitä voi luoda suuntaamalla virtaa penkkaan, jolloin vesi hoitaa kaivertamisen. Pitkällä aikavälillä kyseiseen paikkaan syntyy uusi joen-puronmutka.
-Suoristettujen vesi- ja purouomien palauttamista takaisin mutkittelevaksi on tehty Suomessa joissain kohteissa etenkin kaivamalla, mutta varsin rajatusti. Onkaloiden kaivertuminen lisää kiintoainesvalumia ja mahdolliset penkkasortumat on otettava huomioon. On myös muistettava, että kunnostukset tehdään yleensä alivirtaama-aikoina ja tulvilla penkkaan ohjattu vesimäärä saattaa moninkertaistua.
-Kyseisistä syistä onkaloiden ja mutkien synnyttäminen on suunniteltava huolellisesti. Lähinnä niitä voi tehdä puroihin ja pieniin virtoihin.
Kasvikunnan merkitys
-Yleensä liian vähälle huomiolle jää ”ilmatila” eli mitä tehdään vedenpinnan yläpuolella. Monet kalat pelkäävät saalistavia lintuja ja kaihtavat kirkasta auringonvaloa. Juuri vedenpinnan yllä oleva runsas kasvusto on myös kaloille ruokaa tarjoavien hyönteisten mielipaikkoja.
-Ilmeisen ilmastonmuutoksen myötä myös Suomessa joudutaan lisääntyvästi torjumaan joki- ja purouomien ylilämpenemistä helteissä. Tehokkain torjuntakeino on rantakasvusto, joka suoran auringonsäteilyn estämisen lisäksi luo viileämpää mikroilmastoa.
-Esimerkiksi pajupistokkaiden, saniaisten ja tervaleppien istuttaminen on eduksi kalojen menestymiselle. Kasvusto on usein myös tehokas keino salakalastuksen vaikeuttamiseen ainakin pienissä virtavesissä.
-Suojaa edistää veteen laitettava puumateriaali, joka on samalla kalojen ruokana olevien vesihyönteisten kasvualusta. Kepit, risut, oksat ja paksut rungotkin ovat siis hyödyksi vesiuomassa eikä niitä tulisi poistaa, vaan lisätä ankkuroimalla kivillä tai työntämällä toinen pää tukevasti pehmeään rantapenkkaan.
-Luontovaikutuksiltaan lehtipuulajit ovat vesiuomassa parhaita esimerkiksi hyönteisten näkökulmasta, mutta näistä koivu on nopeasti veteen hapertuva. Mänty kestää veden alla pitkään, jopa satoja vuosia, ja se sopii hyvin esimerkiksi virtausten pitkäikäiseksi monipuolistajaksi.
-Kuusien sokkeloiset latvaosat ovat osoittautuneet taimenten poikasten mielipaikaksi. Joulukuuset on ankkuroitava keskimääräistä järeämmin, koska niiden virranvaste on suuri.
-Usein törmää tilanteeseen, että hyvää tarkoittaen on ”siistitty” virtauomaa puumatariaalista, vaikka lopputulos onkin sitten tosiasiassa karhunpalvelus johtaen mm. heikompiin kala- ja rapukantoihin.
-Puuaineksen lisääminen on Suomessa vielä monelle uutta ja saattaa herättää ihmettelyä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että puuainespitoisessa virtavedessä voi olla vesieliöitä jopa moninkertainen määrä puuttomaan tilanteeseen verrattuna. Se merkitsee myös enemmän ja hyväkuntoisempia kaloja.
-”Rajansa tälläkin” eli vaikka puuaines on tehokas kosken elvyttäjä, sitä ei pitäisi käyttää varsinaisesti kiven sijasta, vaan lisänä. Asetettu puumateriaali kun häviää ajan myötä koskesta. Pääsääntöisesti käytä kuitenkin aina jonkin verran puumateriaalia kunnostuksen rikastuttajana.
-Tehokkain ja vaikutuksiltaan pysyvin puun lisäysmenetelmä on kosken riittävä kiveäminen. Tämä takaa, että virran mukana ajautuvaa puunainesta – lehdet, oksat, rungot – pysähtyy ja ankkuroituu jatkuvasti vesiuomaan (puhutaan kosken pidätyskyvystä). Kiviin takertunut puu tartuttaa puolestaan helposti uutta puuta, lehtiä ja vesisammalta. Näin saadaan aikaiseksi koskeen luonnon oma pysyvä ja tehokas puuaineksen ylläpitomenetelmä ja sen luontoarvojen ja kalakantojen kohottaja.
Muita toimenpiteitä
-Uudesta kivimateriaalista koostuvilla kunnostusalueilla ei aina ole vielä vesisammalta, joka on suojan antaja, vedenpuhdistaja ja ravintohyönteisten kasvun edistäjä. Ylävirran puolelle siirretyistä vesisammalkivistä laji leviää tulevina vuosina koko alueelle.
-Eteläisessä Suomessa vesisammal valtaa uudet alueet noin 10 vuodessa, pohjoisessa tämä vie paljon pidempään. Muista siirtää erinäköisiä vesisammalia, sillä Suomessa niitä on kymmeniä eri lajeja.
-Yksi tehokkaimmista vesisammaleen (ja hyönteisten) levittämistavoista on jättää koskeen kunnostamattomia, erityisen vesisammalpitoisia laikkuja tai alueita. Onko joku osa koskea säästynyt esimerkiksi perkaukselta tai näyttää muuten hyvältä?
-Romahtamisvaarassa olevia penkkoja on eduksi kivetä, jotta niistä ei valu kiintoainesta tukkimaan mätiä ja rapujen suojakoloja. Puunrungot ovat joskus käytetty uomapenkkojen suojausmateriaali, mutta ne pehmenevät pois ajan myötä. Penkkamateriaalina puu on siis vain tilapäisratkaisu tai jos esimerkiksi kuljetusongelmien takia kiveä ei ole saatavilla.
-Roskat ja jätteet täytyy aina viedä pois uomasta. Kalastuskoskista löytyy erityisesti simpukkaselvityksien aikana jopa kolminumeroinen määrä vieheitä ja perhoja, jotka kunnostaja voi pitää vaivanpalkkanaan.
Vieraslajien torjuntaan
-Puro- ja jokivarsien yleiseksi vitsaukseksi on monin paikoin tullut vieraslaji jättipalsami. Se syrjäyttää muut kasvilajit ja palsamin heikon juurirakenteen vuoksi rannoista tulee eroosioherkkiä. Tällöin kiintoaines valuu kutusoraikoille. Kasvin saa poistettua parhaiden kitkemällä niitä ennen siementen leviämistä loppukesällä muutamana vuonna peräkkäin. Kertapoistosta ei ole juuri hyötyä pitkällä aikavälillä eli esimerkiksi talkoopoistoa pitää tehdä useita vuosia peräkkäin.
-Toinen vieraslaji isosorsimo on alkanut levittäytyä voimakkaasti myös virtavesille. Tiheäkasvustoisena ja voimakasjuurisena se näyttää kykenevän tukkimaan ainakin miedosti virtaavia sivu-uomia. Tämän vaikeasti hävitettävän kasvin vaikutuksia virtavesiin ja kalastoon ei vielä kaikkinensa tiedetä. Hauen kutupaikat se hävittää.
-Pohjois-Amerikasta tuotu puronieriä on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi, koska se valtaa tehokkaasti elintilaa alkuperäisiltä lajeilta. Erityisti tästä kärsii taimen, sillä puronieriä pystyy kilpailemaan sen pois vesistojen latvavesiltä. Ne ovat taimenelle usein tärkeimpiä poikas- ja geenipankkialueita.
-Kerran istutettua puronieriää ei saa pois kuin myrkyttämällä koko vesistö. Tämä Norjassa laajasti lohiloista vastaan käytetty menetelmä on Suomessa puronieriätarkoituksessa kaavailuissa vain yhteen vesistöön.
-Suurin vaara on puronieriän leviäminen istutuspurosta vesistön muihin osiin. Puronieriäkantaa voi pienentää, jolloin niiden tarve ja paine vaeltaa muualle vähenee. Kalastus on tähän oiva keino ja puronieriä on herkullinen ruokakala. Kalastus tulisi keskittää puronieriän esiintymisalueelle (eikä taimenen), joka on syytä kartoittaa etukäteen.
-Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa vieraslaji taimenen kutusoraikkoja on peitetty metalliverkoilla vesistöissä, joissa esiintyy uhanalaisia, taimenen ruokanaan käyttämiä alkuperäislajeja. Myös Suomen puronieriäalueilla voisi hävittää yksinomaisesti niiden käyttämiä kutupaikkoja. Laji kelpuuttaa kuitenkin kutuun hiekkasekoituksia ja käytännössä vähääkään isommassa purossa kutupaikkojen hävittämisurakka voisi olla liian työteliäs.
-Usein puron alaosissa asemansa pitäneen taimenkannan vahvistaminen voisi olla yksi puronieriän torjuntaväline. Luodaan ikään kuin taimentulppa virtaveden alaosiin torjumaan puronieriän leviämistä.
-Järjestelmällistä ja tavoitteellista puronieriäkantojen vähentämistä on Suomessa tehty toistaiseksi vähän. Menetelmät eivät ole kehittyneet eikä asiaa ole laajasti tutkittu.
Kunnostuksen toteuttamistavat
-Ihanteellisin ajankohta virtavesikunnostuksille on keskikesästä alkusyksyyn. Silloin vedet ovat yleensä matalalla, jäättömiä eikä toiminta häiritse kalojen kutua.
-Pakkaskunnostuksista on kuitenkin se etu, että toiminnasta ei jää jälkiä maan jäätymisen ansiosta ja koneilla voi ajaa muuten märänupottaviin paikkoihin. Talvikunnostuksissa kohde ei kuitenkaan voi olla kalojen syksyinen kutupaikka tai siitä heti ylävirtaan.
-Kunnostuksiin tarvitaan lähes aina konetyövoimaa, vaikka olisi kyseessä käsityökohde. Materiaalit, kivet ja seulotut sorat, täytyy useimmiten tuoda kunnostuspaikan lähistölle kuorma-auton ja traktoreiden avulla.
-Kuljetustyön säästämiseksi on hyödyksi saada nämä materiaalit aivan kyseisen koskipaikan tai puron viereen. Kuljetusreittejä on syytä tarkastella jo aivan hankkeen alkuvaiheissa. Tämä pätee myös kuljetusreitteihin itse koskessa. Monesti sekä maa- että vesireittejä pitää tasoittaa ja vahvistaa oli kyse sitten ämpäreiden kantoväylästä tai koneellisen kivivaunun kulkemisesta koskessa. Ääritapauksessa kunnostusta varten on tehty uusia teitä.
-Pienimuotoisissa käsin tehtävissä esimerkiksi talkookunnostuksissa materiaalit siirretään sopivaan vesiuoman kohtaan kottikärryillä ja ämpäreillä. Tehokkuutta lisäävä keino on liikuttaa soraa ja kiviä ämpäreissä ihmisketjua pitkin.
-Muoviset saunaämpärit eivät kestä kauaa, joten sementtisangot ovat parempia. Mikäli niiden nostokahva on ohuesta rautalangasta, voi sitä paksuntaa esimerkiksi jeesusteipillä. Raskaan sora- ja kiviämpärin kanto on kämmenille muuten liian kovaa.
-Etenkin vaikeakulkuisissa laaksomaisissa paikoissa on osoittautunut toimivaksi niin sanottu vaijerirata, jossa kivet ja sorat siirtyvät ämpäreissä vaijeria pitkin. Soraa on siirretty myös alaspäin viettävissä putkissa ja peltilevyjen päällä sekä betonin levitykseen tarkoitetulla pumppuautolla.
-Mikäli maasto ja maanomistaja sallivat, kannattaa materiaalimäärien vähänkään lisääntyessä arvioida työtä helpottavien pienkoneiden käyttö. Talvella moottorikelkat ja kesällä mönkijät vetokärryineen pystyvät siirtämään paljonkin kiveä ja soraa päivän aikana.
-Mikäli sora- ja kivimäärät ovat suuria, vesistö syvä tai aikaa vähän, niin kaivinkone on tehokkain ”työkalu”. Sillä saa siirrettyä sekä kutusoraa että kiviä nopeasti isoja määriä, kunhan on varmistettu koneen pääsy vesiuoman varteen ja ajolupa tontilla maanomistajalta. Tuloksia syntyy tavanomaisesti monikymmenkertainen määrä käsityöhön verrattuna eikä jälki ole välttämättä yhtään huonompaa (kts. jäljempänä). Koneita käytettäessä on työalueen maisemointi erityisen tärkeää.
-Koneista on pienissäkin kohteissa se etu, että pystytään helposti tekemään kivisuisteita, sivu-uomien kaivuita, virran mutkitteluja ja kattamaan laajoja alueita. Käytännössä siis parantamaan uoman rakenteita, jotka ovat usein eri perkausten jäljiltä yksipuolisia ja huonoja luonnon monimuotoisuuden ja kalojen kannalta.
-Saako laadukkaimman lopputuloksen siis konetyöllä, vai käsin? Vastaus on, ettei kummallakaan, vaan niiden yhdistelmällä. Kun konetyön tarjoamat tehokkuus ja mahdollisuudet rakenteiden muutoksiin yhdistää käsityönä tehtävään korkeatasoiseen viimeistelyyn, on jälki parhaimmillaan.
—————————————————————
Kunnostuksen ohjaus jonglöörin työtä
-Konekunnostuksessa on ratkaisevaa koskessa tai purossa seisovan työnohjaajan ja kaivinkoneen kuljettajan saumaton yhteistyö. Jokainen kauhallinen pitää ohjata paikalleen tai sitten kuljettaja itsessään tuntee virtavesikunnostusta. Ohjauksessa kärkipäästään värikkäästi nauhoitettu esimerkiksi onkivapa on kätevä ja lisää turvaväliä koneen ja ihmisen välillä. Vavalla on myös helppo tarkistaa veden syvyyksiä mukaan lukien uomaan mahdollisesti kaivettavat montut.
-Talkookunnostuksissa työn ohjaus on yhtä tärkeää, sillä mukana on usein vähemmän kokeneita; tekijöitä on monta, mutta yhdellä visio lopputuloksesta. Ohjausta helpottaa, jos osallistujat työskentelevät yhdessä pisteessä. Jos niitä on useita, jokaiseen tarvitaan kokenut ohjaaja.
-Niin talkoiden kuin konetyön ohjaus on vaativaa ja sen lisäksi pitäisi ottaa kuvaa, seurustella paikalle lähes aina tulevien maan- ja vedenomistajien kanssa, selvittää muille hankkeessa oleville tarvittavia jatkoaskelia, tarvittaessa kertoa ja poseerata toimittajille ja muille kiinnostuneille, seurata soran ja kiven kulutusta ynnä montaa muuta samanaikaisesti. Poikkeuksetta kunnostusta helpottaa tiimi työnjaolla.
—————————————————————
-Mikäli on tilaa ja maaperä kestää painon, kaivinkoneen kookkuudesta on etua. Iso kauha kirittää työntekoa merkittävien materiaalimäärien siirtyessä vaivatta. Pienissäkin virroissa saattaa tulla tarve siirtää isoja kiviä. Tehokkuus nopeuttaa työskentelyä ja alentaa näin kustannuksia.
-Mikäli kaivinkoneella ajetaan vesiuomaan, suunnittele kulkureitit etukäteen välttäen kosken parhaita tai liian syviä alueita. Loivien rantapenkkojen matalissa koskissa kivi- ja sorakuormat päästään tuomaan samaa reittiä traktorilla. Vesikulku- ja kuljetusreittien kartoitus on yksi syy, miksi itse koski pitäisi kahlata läpi hankkeen suunnitteluvaiheessa (syvyyden ja virtauksien mahdollistamisessa rajoissa) tai selvittää pohjan rakenteet ja syvyysvaihtelut jollain muulla tavalla.
-Pitkäpuomisilla kaivinkoneilla vähentyy tarve ajaa itse jokiuomaan ja saatetaan ulottua muuten vaikeisiin paikkoihin. Huonona puolena on niiden laaja tilan tarve sekä monesti kauhan pienuus.
-Erityisen vaikeissa kohteissa on Suomessakin alettu käyttää helikoptereita soran kuljetukseen sekä telaketjullisten teladumppereiden kaltaisia maastoajoneuvoja. Helikopterit ovat hyvin rahoitettujen hankkeiden ammattilaiskoneita ja sopivat erityisesti hankalien kuljetusyhteyksien laitteeksi. Tämä pätee esimerkiksi mahtivirtojen tai tiettömien korpikohteiden soraistuksiin. Erilaiset metsätyökoneet avaavat myös mahdollisuuksia tehokkaaseen kunnostamiseen.
-Suomessa on tähän asti käytetty liian vähän koura-autoja, joilla sorat ja ainakin pienikokoisempi kiviaines pystytään nostamaan suoraan lavalta vesiuomaan. Jos kohteen viereen saa ajettua tällaisen auton, niin sitä kannattaa ehdottomasti käyttää. Hankkeen muussa työssä voidaan sitten keskittyä koski- tai purokohdan viimeistelyyn materiaalimassojen siirtelyn sijasta.
Välttämätöntä: tarkkailu kunnostuksen jälkeen
-Jos aiotussa kunnostuskohteessa ei pystyttäisi tekemään mitään seurantaa, on kyseenalaista, kannattaako hankkeeseen ryhtyä. Ensi toimena käy katsomassa kunnostettua aluetta pian itse hankkeen jälkeen. Uutta vaaleaa kivi- ja sorapohjaa vasten esimerkiksi kalojen ja rapujen esiintyminen on helppo todeta.
-Toinen tarkkailuvaihe on kutuaika, joka on taimenella ja lohella syyskaudella. Sen ajoitus vaihtelee Suomen eri osissa jopa kuukausilla ja voi kestää samassakin vesistössä 1-2 kk. Laskea voi a) kutukalojen ja b) mätipesien määrää. Kalojen kuteminen kunnostetulle alueelle on välitön merkki hankkeen onnistumisesta. Harjuksen kevättulvan aikainen kutu vaikeuttaa havaintojen tekemistä. Siikoja on mahdollista havainnoida niiden nousiessa ajoittain pintavesiin kutualueidensa liepeillä loppusyksystä.
-Taimenten ja lohien poikaset kuoriutuvat sorasta touko-kesäkuussa ja varsinkin alkuvaiheessa niitä on hieman avuttomina helppo havaita silmin ainakin matalissa purovesissä. Tarkkailu vielä tehostuu tekemällä sitä pimeässä taskulampun avulla. Lohenpoikasten toteaminen saattaa edellyttää sukeltamista. Harjusten poikaset vilistävät vauhdilla jo heti syntymänsä jälkeen yleensä vielä korkeilla kevätkauden vesillä, joten niiden havainnointi ei ole aina helppoa. Siianpoikasten pikaista lähtöä alavirtaan keväisin on tutkittu lähinnä haavimalla.
-Erityisesti taimenen tapauksessa pienvesissä alkukesän vastakuoriutuneiden poikasten ja edellisen syksyn mätipesien määrää on helppo verrata. Jos on paljon kutijoita, mutta poikasia ei tahdo syntyä, on vikaa yleensä vedenlaadussa tai itse kutupaikassa. Muiden lohikalalajien alkukesän havainnoinnin haasteellisuus ei välttämättä mahdollista samanlaista vertailua ja isoissa virroissa reilu osuus mätipesistä jää helposti löytämättä.
-Mikäli kyse on lohikalojen kotiutusistutuskohteesta esimerkiksi mätirasioin, voi näistäkin poikasista tehdä silmämääräisiä havaintoja sekä muutaman vuoden päästä kutuhavaintoja. Mätirasiaan jääneen kuolleen mädin korkea osuus kertoo usein heikosta vedenlaadusta tai kiintoaineksista.
-Sähkökoekalastukset ovat toimiva keino saada selville erityisesti taimenkannan tila. Lohenpoikasten sähkökalastusta voi vaikeuttaa joidenkin yksilöiden oleskelu syvissä vesissä. Sähkökoekalastuksia voivat tehdä vain säädetyn koulutuksen saaneet toimijat ELY-keskuksen luvin. Sähkökoekalastus kertoo parhaiten samana vuonna syntyneiden nollikkaiden määrän. Jo yksivuotiaat saattavat vaeltaa uusiin paikkoihin ja isojen kalojen määrään voi vaikuttaa esimerkiksi senhetkinen vedenkorkeus.
-Kirkasvetisissä, useimmiten käytännössä pohjoisen Suomen vesistöissä, on mahdollista saada kalatuntumaa sukeltamalla uomaa alavirtaan ja tekemällä vuosittaisia vertailuja. Näin on selvitetty kututaimenten ja -lohien määriä.
Jälkihoito: kunnostus ei pääty kunnostukseen
-Jokainen koski- ja purokunnostus tarvitsee vähintään yhden jälkisäädön seuraavan ison tulvan jälkeen ja toisen, kun koittavat aivan alivirtaamat. Jatkojalostuksissa ei ole kyse kunnostuksen luksuslisästä, vaan vähimmäiskriteeristä laadukkaalle ja tuloksia tuottavalle toiminnalle. Tämä pätee etenkin kutusoraikkoihin. Keskivedellä tehty soraikko ei välttämättä toimi alivirtaamalla tai tulvat osoittavat, ettei sora pysy paikallaan tietyssä kohdassa.
-Ihannetilassa mennään vielä pitemmällä: puro tai joki on ympäri- ja monivuotisen hoidon kohteena. Kunnostuksen jälkeen sitä seurataan järjestelmällisesti ja esimerkiksi soraikkojen putsauspöyhintä on toistuvaa. Tämä on saatu toteutumaan muutamassa kohteessa Suomessa ja tulokset ovat vakuuttavia.
-Suomen virtavesien määrä on kuitenkin suuri ja osa koskista on liian syviä tai alueina laajoja eikä vapaaehtoisia hoitajia ole riittävästi tai ollenkaan. Ihannemalli ei ole kaikkialla realismia.
-Melko osassa Suomen virtavesiä luonnon on itse hoidettava jatko kunnostuksen ja kahden edellä mainitun jatkosäädön jälkeen. Esimerkiksi soraikot rakennetaan niin, etteivät ne tukkeudu helposti. Materiaaleja, kuten kiveä, käytetään riittävästi, jotta myös puuaineksen pysyvä pidättyminen virtauomaan on järjestetty pysyvästi.
-Jos on vähänkään mahdollisuuksia, soraikkojen putsausta tulisi tehdä tietyin väliajoin tai vaikean kiintoainesvuoden jälkeen ennen kutua esimerkiksi loppukesällä. Mädin on oltava jatkuvassa huuhtelussa hapensaannin takia. Hiekoittuminen ja humus-saviperäisen aineksen aiheuttama soraikon sementoituminen ovat yleisiä ongelmia Suomen kaltaisessa ”ojitusten luvatussa maassa”.
-Lapio ja talikko ovat parhaita työvälineitä, sillä putsausta on tehtävä 20-30 cm syvyyteen asti. Siksi pelkkä pintahuuhtelu ei riitä. Syväpuhdistus estää myös kasvien juurtumista.
-Jos soraikkojen paha likaantuminen on kroonista, on syytä tarkastella, voisiko virtausta voimistaa kutusoraikon päällä. Tähän paras menetelmä on muutamien matalanlitteiden kivien asettaminen soraikon reunaan virran kiristämiseksi. Jos kivet ovat isoja, voi virta kiihtyä liiaksi korkeilla tulvavesillä ja sora huuhtoutua pois.
-Jälkisäätöjä astetta tuhdimmat täydennyskunnostukset aiemmin kunnostetuissa vesistöissä ovat nykyisin tavanomaisia. Moni esimerkiksi viime vuosituhannen puolella kunnostettu koski tai puro on nykynäkökulmasta puutteellinen. Täydennyskunnostuksissa lisätään etenkin soraa ja poikaskivikoita. Lisäksi kokonainen joki tai puro tulee harvoin kunnostettua kokonaan yhdellä kertaa.
-Kunnostusmenetelmät ja -opit ovat kehittyneet paljon viime vuosina. Virtavesikunnostus ei ole kertarykäys, vaan ”prosessi”.
Muuta huomioitavaa
-Karkea kunnostussuunnitelma helpottaa budjetin tekoa ja eri asioiden listaus auttaa ratkaisemaan esimerkiksi eri toimenpiteiden tekojärjestyksen. Kovin yksityiskohtaiseen suunnitteluun ei ole silti syytä syöksyä. Kunnostaminen jalostuu jatkuvasti työn aikana, kun esimerkiksi näkee virran muutoksia materiaalien lisäyksen jälkeen. Paikoin uoman pohja saattaa olla arvioitua pehmeämpi ja kiviainesta tarvitaan lisää. Ja niin edelleen. Kunnostajan työ on varsin luovaa itse jokiuomassa.
-Etenkin budjettisyistä saattaa olla välttämätöntä lyödä kiinni etukäteen joku tietty tilausmäärä esimerkiksi kutusoralle ja kiville. Yleensä materiaalitarpeen lopullinen määrä selviää silti vasta kunnostuksen aikana. Ennakkoarviot menevät usein alakanttiin. Ihannetapauksessa sovi materiaalitoimittajan kanssa jostain tietystä toimitettavasta pohjamäärästä kiveä ja soraa ja samalla mahdollisuudesta tilata lisää itse työn aikana.
-Talkookunnostuksien materiaalimäärät ovat oma tapauksensa. Ne tulee mitoittaa arvioidun osallistujamäärän pohjalta ja kuinka lähelle uomaa kunnostustavara saadaan. Järjestämällä materiaalit vesiuoman välittömään läheisyyteen syntyy talkoovoimin tulosta moninkertaisesti kuin hikipäisellä massojen siirrolla kaukaa. Selvitä myös etukäteen maanomistajalta, voisiko kiveä ja soraa jäädä odottamaan esimerkiksi seuraavia talkoita, jolloin voi tarvittaessa tilata yli arvioidun talkoopäivän käytön. Myös myöhempiä jälkisäätöjä ajatellen sora- ja kivireservit ovat avuksi.
-Pilkuntarkkaa yksityiskohtaista ennakkosuunnitelmaa olennaisempia ovat kunnostuksen jälkeiset määrälliset ”tulosluvut”: kaikki käytetyt materiaalimäärät, montako m2 kutusoraikkoja ja poikasalueita, kuinka paljon kaivettuja poteroita, lehtipuita uomaan X kpl yms. Nämä tiedot olisi syytä tallentaa siten, että ne ovat saatavilla myös vuosien päästä ja kenen tahansa käyttöön. Olennaista on tuloslukujen täydentäminen tiedolla, onko jälkisäätöjä ja -parannuksia tehty. Lukumäärät eivät korvaa laatua.
-Turvallisuudessa on huomioitava erityisesti koneiden käyttö, työskentelyasennot ja liukastumisvaara. Riittävät suojaetäisyydet esimerkiksi kaivinkoneeseen ovat itsestäänselvyys. Kivien siirtely ja nosto sekä soran lapiointi ovat muun muassa talkoissa tärkeää tehdä ergonomisesti. Sormia pitää varoa kivitöissä. Kunnon jalkineet tarvitaan. Korona-aikana pätevät sitä koskevat erityisohjeet. Kaikille avoimien talkoiden järjestäjän on pohdittava vastuukysymyksiä tapaturmia ajatellen ja tarvittaessa on saatavilla vastuuvakuutuksia. Konekunnostuksen ohjaajalle toimiva yhdistelmä on turvasaappaat, kahluuhousut ja huomioliivit.
-Osassa kunnostuskohteita noudatetaan avointa tiedottamista ja esimerkiksi talkoista ja tuloksista kerrotaan mahdollisimman laajasti mukaan lukien tiedotusvälineet. Tämä sopii erityisesti kohteisiin, joissa on valvontaa ja seurantaa. Yleensä julkisuudesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.
-Tiedottaminen saattaa silti olla tietyissä kohteissa kaksiteräinen miekka ja houkutella salakalastajia. Jotkut maan- ja vedenomistajat eivät sattuneista syistä pidä ”lisääntyvistä lampsijoista” omalla rantatontillaan. Tiedottamislinjan ratkaisu tapauskohtaisesti kysyen maan- ja vedenomistajien mielipide on suositeltavaa.
-Koskien ja purojen kunnostaminen vaatii sosiaalisia taitoja. Kykyä neuvotella rakentavasti ja innostaa maan- ja vedenomistajia ja muita tahoja ml. rahoittajat hankkeen puolelle, kanttia sovittaa yhteen erilaisia näkökohtia sekä yhä enenevässä määrin tiedotustaitoja. Hyvää kuvaa ottava kamera (-kännykkä) on nykyisin koski- ja purokunnostajan tärkeimpiä työvälineita ajatellen tuloksien raportointia ja tiedottamista.
Loppusanat
-Tällaisen perusoppaankin tietomäärä ja siinä esitetyt vaatimukset saattavat tuntua hengästyttäviltä alaan tuoreeltaan perehtyvälle. Lisäksi koski- ja purokunnostuksessa yhdistyy tarve tietää ja toisaalta välttämättömyys tehdä ja nähdä nämä asiat itse työkohteissa.
-Asiaperustietojen omaksumisen ohella opettavaisin tie aloittaa on osallistua lähiseuden talkookunnostuksiin. Ensimmäinen oma hanke on paras laittaa liikkeelle käsityöpohjaisesta kutusoraikkojen teosta pienessä ja matalassa virtavedessä. Käsin tehden on pakko miettiä itse kaikki tekemänsä ja pienvedessä tulokset ovat suoraan silmillä. Tästä on helppo jatkaa poikaskivikkojen tekoon ja muihin toimenpiteisiin. Kunnianhimon kasvaessa on konekunnosten aika ja isommat virrat.
-Omat kohteet ja oma työnteko opettavat ja palkitsevat. Kosken kunnostaja on myös sen arkkitehti. Kuitenkin esimerkiksi kalakantoja vahvistettaessa tulee tavallisesti takaiskuja sekä huonompia vuosia, joten pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys ovat valttia. Älä luovuta.
-Näkyvillä on nimittäin yhä useampia kannustavia esimerkkejä koski- ja puroelvytyksen tuloksista. Muun muassa monesta pääkaupunkiseudun viemäriksi muuttuneesta moniongelmaisesta uomasta on saatu huippuluokan lohikalavirtoja Vantaanjoki kärkenään. Oulun ja Imatran kaupunkipurot osoittautuivat nopeasti menestykseksi. Läsäkoski patopurkuineen ja kunnostuksineen ei ole sattumalta Suomen suosituimpia koskikalastuspaikkoja.
-Laajassa mitassa Tanska on malli kokonaisesta maasta, jossa on saatu kalakannat määrätietoisella työllä alhosta kukoistukseen. Tanskassa lähes joka joki ja puro on järjestelmällisen hoidon kohteena ja tulokset sen mukaisia. Miksi ei tätä kohti myös Suomessa?
Koski- ja purokunnostukset ovat iloinen asia!
Teksti ja kuvat: Markus Penttinen