Ensimmäinen kysymys on, että miksi? Sitähän entisöintiin vuonna 1995 Uudenmaan ympäristökeskuksen voimin jo 1730-luvulla alkaneiden uittoperkausten jäljiltä.  Kosken alku- ja keskiosille lisättiin paljon isohkoja kiviä, mikä oli tyypillistä sen aikaisille kunnostuksille koko Suomessa. Uittoränniksi aikanaan vajonneesta koskesta tuli monimuotoisempi.

Tietämys tämän jälkeen erityisesti kalojen elinkierron kaikista vaiheista on kuitenkin lisääntynyt. Käytännössä koski tarvitsee toimiakseen mittavasti myös kutupaikkoja ja kalanpoikasille suojaisia alueita. Koko Maijalankosken lähes puolen kilometrin matkalla ei ole toimivia kutupaikkoja lohikaloille paria pientä aluetta lukuun ottamatta. Kosken keskiosissa näyttää rannalta katsoen olevan sopivia soraikkoja, mutta tavanomaisesti kyse on ohuesta 2-3 cm paksuisesta pienten kivien kerroksesta. Sen alla on yleensä pelkkää hiekkaa, kun kutusoraa itsessään pitäisi olla vähintään 20-30 cm kerros. Isoille järvi- tai merivaelluksen käyneille lohikaloille jopa puolen metrin patja.

On esitetty arvioita, että maksimaalisen tuoton saavuttamiseksi kosken tai puron pinta-alasta noin 20 prosenttia pitäisi olla kunnon kutusoran peittämää. Maijalan vastaava nykyluku ei ole edes prosenttia. Koskeen tarvitaan siis kutusoraa lisää ja lujasti.

Hiukan tätä paremmin Maijalankoskessa on suojaisia ja sopivasti virtaavia alueita, jonne sorasta kuoriutuneet kalanpoikaset pääsevät suojaan kriittisimpinä ensimmäisinä elämänviikkoina. Näiden tulee olla riittävän matalassa vedessä, mutta toisaalta pysyä vesitettyinä myös vähän veden aikana. Lisäksi edellä mainittujen kutusoraikkojen ja suojaisten matalavetisten poikasalueiden tulee olla toistensa välittömässä läheisyydessä. Synnytyslaitokset ja turvasatamat kyljittäin. Ilmiö, jota ei juuri esiinny Maijalankoskessa.

Kolmas syy kosken täydennyskunnostushankkeeseen on Maijalankosken viimeiset parisen sataa metriä. Se on eräänlaista hiekkaerämaata. Paikoin vedessä on puumateriaalia, mutta muuten virran hiekkakentät eivät tarjoa kunnon suojaa kaloille, alustaa hyönteisille tai koloja ravuille. Tätä aluetta tarvitsee monimuotoistaa ja saada siihen koskimaisia piirteitä, syvyysvaihteluita, kutupaikkoja ja poikasalueita.

Kutu- ja poikasalueiden lisäämisen sekä hiekkäerämaan elävöittämisen lisäksi on tarkoitus vahvistaa eroosiopenkkoja kiintoainespäästöjen ehkäisemiseksi. Mahdollisiin lisätoimenpiteisiin kuuluu myös tarkastelu, saisiko kosken ensimmäisen 100 metrin nivaosuuden virtausnopeutta hiukan vauhdikkaammaksi. Nykyisellään vedenkulku on tällä kosken niskan jälkeisellä alueelle pykälän verran liian vetelää.

Kiitos maan- ja vedenomistajien sekä rahoittajien kiitettävän myönteisen suhtautumisen on Maijalankosken täydennyskunnostamiseen vahva selkänoja. Karkkilan kalastusosakaskuntien, kaupungin ja maanomistajien kanssa on helppo olla yhteistyössä. Lisäksi kaupungin jätevesien puhdistamon tehostuneen toiminnan ansioista veden laatu on parantunut selvästi.

Totuuden nimissä on silti todettava, että Maijalankoski ei ole helppo kohde kunnostajalle. Ensiksikin kosken pudotuskorkeus ei ole suuri ja valtaosa alueesta on nivaa. Kaikki kunnostustoimenpiteet on tehtävä lähes vatupassin ja millimetrimitan avulla, jotta kosken kaato saadaan täysimääräisesti hyödynnettyä. Tämä pätee etenkin kosken alaosaan.

Toiseksi Maijalankosken rannat ovat jyrkät ja osin jopa rotkomaiset. Esimerkiksi kutusoran saaminen kaikkiin tarvittaviin paikkoihin edellyttää lähes jonglöörin taitoja. Alun perin Maijalankosken kunnostaminen pohdittiinkin tehtäväksi helikopterin avulla. Tarve tehdä kunnostukset hyvin tarkkaan millimetrimitalla ei kuitenkaan sovi yhteen helikopterista ”sinne päin” pudotettavien soralastien kanssa. Pienessä koskikohteessa hienosäätö olisi voitu tehdä käsivoimin, mutta koko puolen kilometrin alueen täsmätyöstäminen hauisväännöllä helikopterikunnostuksen jäljiltä olisi liian suuri urakka. Alueella risteilee siellä täällä vanhoja traktoriteitä, joita voidaan käyttää kutusoran kaltaisten kunnostusmateriaalien kuljetuksissa.

Maijalankoski luetaan virallisesti osaksi Karjaanjoki-Vanjokea, joka laskee Karkkilan Pyhäjärvestä Uudenmaan toiseksi suurimpaan järveen Hiidenveteen. Nämä ovat puolestaan osa Karjaanjoen vesistöä, jonka kolme latvaesistöä ovat Nummi-Pusulanjoki, Vihtijoki ja Vanjoki-Karjaanjoki-Saavanjoki-Hunsalanjoki.

Pyhäjärven ja Hiidenveden välillä on pudotuskorkeutta yli neljäkymmentä metriä ja siellä on neljä koskialuetta: kaupungin keskustan Kivistönkoski, Karkinkoski, Myllykoski ja Massakoski (jossa on vesivoimala), Pitkälänkoski, Maijalankoski ja lähinnä Hiidenvettä Kittiskoski.

Maijalankosken tekee mielenkiintoiseksi komean ympäristön ja koon ohella sen vapaa vaellusyhteys. Maijalankoskesta Hiidenveteen ei ole patoja. Hiidenvedestä vaelluskalat voivat nykyisellään jatkaa halutessaan Lohjanjärvelle tai Vihtijoen perukoille saakka, koska Virtavesien hoitoyhdistys on rakentanut kalatiet näillä reiteillä olleisiin pahimpiin vaellusesteisiin (Väänteenjoen, Haimoon ja Olkkalankosken kalatiet). Vapaan vaellusalueen kokonaisuudessa ovat siis Uudenmaan isoimmat järvet ja kaksi jokea, joissa on kilometrikaupalla kunnostettuja koskia ja puroja. Isot järvet ja jopa kymmenet kilometrit lohikalakelpoisia vesiuomia ilman vaellusesteitä luovat mahdollisuuksia.

Tätä taustaa vasten Maijalankoskea kunnostetaan siten, että siitä saataisiin myös vaeltavien lohikalakantojen pesäke. Lisättävän kutusoran silmäkoko on keskimääräistä suurempi kuin esimerkiksi Maijalankosken yläpuolisen Pitkälänkosken täydennyssoraistamisessa vuonna 2017. Pienille paikallisille taimenille voidaan tehdä yhden neliön kokoisia kutusoraikoita, mutta muutaman kilon vauras emokala saattaa kutupöyhiä ison ruokapöydän kokoisen alueen. Tulevaisuutta ajatellen Maijalankosken kutusoraikkojen keskipinta-ala ei siten voi olla pienimmästä päästä.

Onko vaeltavien isojen lohikalojen tavoite realistinen? Jos joki on joskus ollut kukoistava, on siinä yleensä hienoja kehittämismahdollisuuksia.

Ensin onkin syytä palata ajassa taaksepäin. Toiseen maailmansotaan asti Karjaanjoen vesistön yläosissa siirrettiin ”isoja” lohikaloja yli patojen, jotta ne pääsisivät kutualueille. Emme tiedä, mikä osuus näistä oli taimenia ja mikä lohia. Emme myöskään osaa sanoa, kuinka monet kaikista olivat meri- tai järvivaelluksen läpikäyneitä. Oletettavasti oli kyse kaikista näistä. Tuolloin Karjaanjoen vesistön yläosista saatiin vapavälineinkin yli 3 kg lohikaloja.

Ylisiirrot loppuivat, kun yhteys merestä tukittiin vesivoimalalla 1950-luvulla ja lohikalojen kannat heikkenivät muutenkin. Virtavesien hoitoyhdistykselle naureskeltiin parisen kymmentä vuotta sitten, kun Vantaanjoen elvytyshankkeemme alkoivat (”kuraränni mikä kuraränni”). Tänä päivänä Vantaanjoki on määrätietoisen työn tuloksena Suomenlahden paras mereen vaeltavan taimenen kotipesä.

Toiseksi on syytä mennä ajassa eteenpäin. Karjaanjoen vesistöstä mereen päätyvän Mustionjoen neljään vesivoimalaan rakennetaan tai suunnitellaan kalateitä, jolloin yhteys mereltä olisi uudestaan auki runsaan puolen vuosisadan tauon jälkeen. Niin sanotut alasvaellusratkaisut eli keinot estää vesistön yläosista tulevien kalojen ajautuminen voimalan turbiinien pilkottavaksi ovat myös pohdinnassa. Kun kaikki nämä on saatu toimiviksi, on lohikannan paluulle mahdollisuudet. Maijalankoski olisi lohillekin erinomainen kutupaikka eritoten siksi, että täyteen padotussa Mustionjoessa on enää rajallisesti elintilaa lohikaloille.

Monesti on kysytty, että nousisivatko meressä kasvaneet lohet Karkkilaan asti? Muutaman kymmenen kilometrin kutumatka on lohelle jopa lyhyt. Tornionjoessa ne nousevat satoja kilometrejä. Rehellisesti on silti sanottava, että lohikannan palauttamisessa on isoja haasteita. Esimerkiksi saadaanko kalastus Lohjanjärvessä ja Hiidenvedellä kestävälle pohjalle? Merestä nousevat lohet eivät saa kaikki päätyä paistinpannuun, vaan niitä tulee riittää kutualueille.

Tilanne näyttääkin taimenen tapauksessa paljon helpommalta, jopa valoisalta. Tätä lohikalalajia esiintyy laajalti Karjaanjoen vesistön yläosissa ja menneinä vuosikymmeninä tehdyt vieraiden kantojen istutukset eivät päässeet raunioittamaan sen geenejä ja näin elinkelpoisuutta. Toiseksi taimenen ei tarvitse kasvaessaan lähteä mereen. Karjaanjoen vesistön taimenkannassa on yhä yksittäisiä yksilöitä, jotka lähtevät järvivaellukselle alueen suuriin järviin (esimerkiksi Lohjanjärvi, Hiidenvesi, Lopen Punelia). Tällaisia kalibeeriä kasvattaneita täpläkylkiä saadaan silloin tällöin näytille muistuttamaan, minkälaista potentiaalia alueen sisävesissä on olemassa.

Puhuttaessa Maijalankoskesta otetaan usein esiin harjus, joka on viihtynyt alueella hyvin. Keskiosan koskiosuudella on paikkoja, joiden voisi olettaa kelpaavan thymallus thymallus-lajin kutupaikoiksi jo nykyisellään ja se viihtyy hyvin Maijalan nivoissa. Maijalasta on saatu etelä-suomalaisittain suuriakin harjuksia.

Jää silti harkittavaksi, tuodaanko alueelle varsinaista harjuksen kutusoraa, joka on pienisilmäistä kokoluokassa 10-20 mm. Sellaisen pysyminen paikallaan tulvavesissä on ongelmallista ja hitaassa virrassa on kohtalona taas hiekkaan hautautuminen. Jos harjuksen kutupaikkojen luomiseen ryhdytään, on paikat valittava poikkeuksellisen tarkkaan.

Itse Maijalankosken täydennyskunnostamisen lisäksi on tarkoitus selvittää alueen sivupurojen tilaa. Taimentuotanto on sivupuroissa moninkertainen pääuomaan nähden ja esimerkiksi Karkkilan ylävirran koskien (Katlakoski, Siikalankoski) taimenista melkoinen osa on peräisin Saavajoen kunnostetuista sivupuroista.

Kaikki edellä mainitut toimenpiteet hyödyttävät monia muitakin kalalajeja, rapuja ja ylipäänsä luonnon monimuotoisuutta. Maijalankoskesta laavuineen tulee ajan kanssa myös entistä upeampi retkikohde.

Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry selvitytti 17-18.6.2019 EU:n ympäristöohjelma Life:n freshabit-varoillaan Maijalankosken simpukat, mikä oli ELY-keskuksen vaatima esityö kunnostuksille. Koskesta löytyi erityisesti sysijokisimpukkaa ja uhanalaista vuollejokisimpukkaa. Ne siirrettiin suoja-alueille. Simpukat hyötyvät kalakantojen kohentumisesta niiden toukkien eläessä esimerkiksi kivisimppujen kiduksissa. Ehkä koskeen saadaan joskus takaisin jopa jokihelmisimpukka, joita on nyt tehohoidossa Keski-Suomessa. Niiden toukat kasvavat vain lohien ja taimenten kiduksissa eli ilman kalaelvytyksiä lajin paluulle ei ole edellytyksiä.

Maijalankosken kunnostamisesta ei kannata odottaa välittömiä pikavoittoja ja rynnätä sinne välittömästi lohien tai helmien kiilto silmissä. Vesisammaleen pitää juurtua kaikkiin uusiin kiviin tuomaan suojaa ja ruokaa vesiluonnolle ja kaloille. Kalojen tärkeän ruuan vesihyönteisten pitää vallata uusittu alue. Kalojen elinkierto kudusta uuteen vahvistuvaan sukupolveen vie tavanomaisesti viidestä-kymmeneen vuotta. Maijalankosken perkaukset aloitettiin 1730-luvulla ja sen täysimittainen elvytys toteutuu 2019-2020. Tässä kaaressa kosken muutaman vuoden kypsyminen kunnostuksen jäljiltä on hetken humaus.

Lisäksi ensi vuonna Maijalankoskelle tulija saattaisi ihmetellä ”mikä kunnostus”, kun päältä päin katsoen valtavan suurta eroa entiseen ei näy (pois lukien penkkojen eroosiosuojaukset). Kaksimetristen näkyvien kivenjärkäleiden ripottelusta pitkin koskea ei olisi mitään hyötyä, kun sen ongelmat ovat pitkälti pinnan alaisia eli kutupaikkojen ja poikasalueiden puute. Tätä korjataan usean sadan tuhannen kilon sora- ja poikaskivilastein, joten pinnan alainen muutos on sitäkin suurempi. Näillä tietoa kosken kunnostaminen voidaan aloittaa elokuussa.

Kaikki kokemuksesi ja tietosi Maijalankoskesta ovat tervetulleita. Sitä ei ole esimerkiksi sähkökoekalastettu järjestelmällisesti, kutuseurantaa ei ole ollut juuri ollenkaan ja kalastajamäärät ovat olleet Karkkilan isoista koskista ehkä pienimmät. Lähetä siis mielellään reaktioitasi tähän kirjoitukseen.

Ps. Pitkälänkosken ja Maijalankosken sekä sivupurojen elvyttäminen tuovat ajan kanssa toivottavasti hyvää tulosta. Silti alueella on yhä iso tulppa, joka laahausankkurin tavoin estää Karkkilan kalaveneen nousun täyteen plaaniin. Lähes täysin kunnostamattomien kaupungin keskustan koskien alueella on kaksi ylitsepääsemätöntä patoa. Toisessa on vesivoimala, josta puuttuvat niin kalatie kuin turvallinen alasvaellus eli melkoinen osa alavirtaan matkaavista taimenista jauhautuu sen turbiineissa. Näiden asioiden ratkominen on sitten toinen tarina, mutta se on toivottavasti tulossa.